Jalkapallo oli Stig Holmqvistille luonnollinen lajivalinta, asuihan hän perheineen Töölössä lähellä Pallokenttää. Kaikki alkoi kuitenkin tennispallon potkimisesta. Sodan aikana kaikesta oli puutetta ja tämä koski myös jalkapalloja, joita Helsingistä oli käytännössä mahdotonta löytää. Sen sijaan jotkut vanhat koiranomistajat ulkoiluttivat vielä lemmikkejään puistossa ja heittivät tennispalloja näiden noudettaviksi. Osa palloista jäi kadoksiin päätyäkseen myöhemmin töölöläispoikien käyttöön.
– Aloitin pelaamisen seitsemänvuotiaana, ja kyseessä oli nimenomaan tennispalloilla käydyt pihapelit, muistelee Stig Holmqvist. Tämä oli samalla hyvin tehokas tapa harjoitella potkutekniikkaa, sillä pieneen palloon oli osuttava juuri oikealla tavalla. Pallonkäsittelytaitoni ovatkin peräisin juuri noista 1940-luvun pihapeleistä. Potkimme palloa sellaiset neljä tuntia päivässä keväästä syksyyn. Ajan myötä pelit siirtyivät takapihoilta Töölön Pallokentälle.
Stig Holmqvist oli jo 13-vuotias liittyessään ensimmäiseen seuraansa, joka oli helsinkiläinen Arsenal. Seuraava etappi oli Sudet, Viipurista evakkoon lähtenyt karjalaisten emigranttien seura, johon tuttu pelikaveri houkutteli Holmqvistin. ”Stigu” edusti Susia vain yhden kauden ajan, mutta onnistui näinkin lyhyessä ajassa kirjoittamaan nimensä kotimaiseen jalkapallohistoriaan. Vuonna 1954 Stig Holmqvist nimittäin voitti Lahdessa järjestetyt, Suomen ensimmäiset jalkapallotekniikan SM-kilpailut!
Punaiseen tähtipaitaan
– Syksyllä 1954 kuvaan astuikin sitten HIFK:n valmentaja Roland Wiik, joka etsiskeli uusia kykyjä. Itse olin tuolloin vain junioriotteluita pelannut hentorakenteinen 18-vuotias pula-ajan kasvatti, jolla oli vaikeuksia pärjätä isompia pelaajia vastaan. HIFK taas oli suurseura, vaikka edustusjoukkue silloin pelasi vasta toiseksi korkeimmalla sarjatasolla eli Suomensarjassa. Roland Wiik kuitenkin takasi että mahdun joukkueeseen, ja näin myös kävi, kertoo Stig Holmqvist.
HIFK ja Pallo-Pojat kohtaavat Suomensarjassa. Keskellä Stig Holmqvist.
– Ensimmäinen pelikauteni HIFK:ssa oli siis 1955 ja se olikin melkoinen kohtalonvuosi. Olin itse armeijassa, mikä rajoitti harjoituksiin ja otteluihin osallistumista. HIFK taas oli lähellä putoamista ja säilyimme lopulta muutaman pisteen turvin. Loppukaudesta osallistuin itsekin maalintekoon, vaikka se ei rooliini varsinaisesti kuulunutkaan. Pelasin tukimiehen paikalla eli olin ensisijaisesti pelinrakentaja, Stigu selvittää.
Vaikeuksista huolimatta HIFK:n kausi päättyi siis onnellisesti ja seuran nousujohteinen kehitys pääsi toden teolla alkamaan. Seuraavana vuonna tähtirinnat olivat jo mukana kärkikamppailussa ja kaudella 1957 HIFK oli Suomensarjan itälohkossa täysin omaa luokkaansa. Kahta tasapeliä lukuunottamatta punapaidat voittivat kaikki ottelunsa ja maaliero 86-21 kertonee joukkueen ylivoimasta kaiken tarpeellisen. Syksyllä 1949 mestaruussarjasta pudonnut HIFK palasi kansalliselle huipputasolle suorastaan ryminällä!
Stig Holmqvist ei suinkaan ollut ainoa läpimurtonsa noina vuosina tehnyt nuori HIFK-pelaaja. Nousukaudella suuressa roolissa olivat myös mm. maalivahti Anders Westerholm (20) sekä hyökkääjät Hannu Kankkonen (23) ja Carl-Magnus Ekman (19), joista viimeksimainittu iski peräti 34 maalia. Kokeneempaa osastoa edustivat puolestaan puolustuksen veljespari Tor ja Åke Lindman. Kun HIFK vielä talven aikana sai muutaman hyvän vahvistuksen, oli nousijajoukkue saman tien valmis kamppailemaan myös mestaruussarjan kärkisijoista.
Mestaruuteen
– Liittyessäni HIFK:hon Åke Lindman oli joukkueen kapteeni ja suurin tähti. Hänen kanssaan sai alussa olla hiukan varpaillaan, mutta vuosien myötä jopa Åke pehmeni. Kentän puolella Åken suurin vahvuus oli liukutaklaukset. Olen aina sanonut että liukutaklaajien Top-3:n muodostavat Jürgen Kohler, Franco Baresi ja Åke Lindman. Kun maajoukkuepuolustaja Matti Haahti siirtyi Ilves-Kissoista HIFK:hon, oli yhtenä syynä nimenomaan se että hän halusi päästä Åken oppiin, kertoo Stig Holmqvist.
Haahdin lisäksi HIFK:hon siirtyivät 1958 myös monipuolinen Yrjö Pärnänen sekä A-maajoukkueessakin esiintynyt tukimies Unto Nevalainen. Nousijajoukkue pärjäsi mainiosti ja kauden päätteeksi punapaidat palkittiin SM-pronssimitaleilla. Vuonna 1959 HIFK olikin jo valmis palaamaan valtaistuimelle. Tähtirinnat selvittivät kevätkierroksen tappioitta ja kun ainoa todellinen uhkaaja, porilainen RU-38 syksyllä kaatui lukemin 3-0 Olympiastadionilla 7.102 katsojan edessä, ei HIFK:ta pysäyttänyt enää mikään. Seuran historian kuudes jalkapallomestaruus oli tosiasia!
– Valmentaja Roland Wiik oli luonteeltaan vähäpuheinen, mutta taktisena kykynä suorastaan ilmiömäinen. Taktisella puolella Wiik oli ylivoimaisesti paras valmentaja minun urallani. Oli hänen ideansa istuttaa minut vasemman tukimiehen paikalle. Olen todellisuudessa oikeajalkainen, mutta Rolandin mielestä minulla oli silti joukkueen paras vasuri. Urani lopulla vasen jalkani olikin kehittynyt lähes oikean tasoiseksi, mutta tämä taito on myöhempinä vuosikymmeninä taas hävinnyt. Siitä huomaa että aikuisiällä omaksutut asiat eivät välttämättä säily yhtä hyvin kuin ne jotka on lapsena oppinut.
– HIFK:n tuon ajan taustavaikuttajista tunnetuin on varmaankin Helmut Hess, seuran keskushallituksen pitkäaikainen puheenjohtaja. ”Bubi” osasi tulla ihmisten kanssa toimeen loistavasti, se oli hänen ehdoton vahvuutensa. Jalkapallojaoston puheenjohtaja Erik Saxberg oli samantapainen persoona ja hänen merkityksensä oli muutenkin suuri. ”Eki” oli reservin kapteeni ja kaukopartiomies, joka ansioitui sodan aikana rintamalla, muistelee Stigu.
Maajoukkueeseen
Hyvät otteet pelikentillä toivat mukanaan edustustehtäviä sinivalkoisessa paidassa. Kun Suomi kesällä 1958 kohtasi nuorten maaottelussa Ruotsin, länsinaapurin lehdistö käytti ottelun jälkeen Stig Holmqvistista luonnehdintaa ”Suomen Gunnar Gren” (Gren oli 1950-luvun tähtipelaaja, joka teki komean uran Italian Serie A:ssa ja Ruotsin maajoukkueessa). Yleisö odotti jo tuossa vaiheessa Holmqvistin nousua Suomen A-maajoukkueeseen, jossa moni hänen seuratovereistaan jo pelasi.
Debyytti sai kuitenkin odottaa ja osasyynä tähän lienee Sportpressen-lehden haastattelu, jossa Stig Holmqvist arvosteli Suomen jalkapallon tilaa varsin suorin sanankääntein. Osansa saivat sekä epäpätevä johtoporras, ajastaan jälkeen jääneet valmentajat että laiskat pelaajat. Nuorella miehellä oli kriittisyyteen myös varaa; Holmqvist oli pelaajana nopea, teknisesti taitava ja taktisesti etevä minkä lisäksi hän oli määrätietoisesti luonut itselleen pettämättömän kunnon. Lyhyesti sanottuna Stig Holmqvist oli pelaaja, joka vaati paljon sekä itseltään että joukkuetovereiltaan.
Seuraavana kesänä HIFK:n vasen tukimies nähtiin lopulta myös Suomen A-maajoukkueessa. Stig Holmqvist debytoi Malmössa elokuun 2. päivänä 1959 ottelussa Ruotsia vastaan noin 20.000 katsojan edessä. Seuratovereista aloituskokoonpanossa olivat myös Matti Haahti, Unto Nevalainen, Carl-Magnus Ekman ja Rolf Rosqvist. Ruotsi voitti maalein 3-1, mutta Holmqvist osoitti pysyvänsä hyvin mukana myös kansainvälisessä tempossa.
Tanskan ja Suomen kokoonpanot maaottelussa 4.10. 1959. Mukana viisi HIFK:n pelaajaa.
Vuosina 1959-65 Stig Holmqvist pelasi yhteensä 21 A-maaottelua. Myös maajoukkueessa Holmqvist oli keskikentän pelinrakentaja. Maajoukkue-uran paras saavutus oli vuoden 1964 Pohjoismaiden mestaruus, jonka Suomi vei nimiinsä kaadettuaan Ruotsin ja Tanskan.
– Maaottelut olivat haasteellisimpia. Vastustajat olivat useimmiten maanosamme huippua ja tämä oli tiedossa jo taktiikkaa laadittaessa, kertoo Stig Holmqvist.
– Puolustusvoittoisen taktiikan luominen oli selviö. Vastustajien motittaminen ”Raatteen tien” malliin kehittyi normaaliksi kuvioksi. Sen sijaan offensiivisempi pelitapa jäi urani aikana päävalmentajille täysin vieraaksi. Suomen maajoukkuepelaajien henkilökohtainen taito ja taktinen kypsyys kasvoivat kuitenkin selvästi kiitos nuorten esiinmarssin 1960-luvulla. Sen sijaan henkisen valmiuden parantaminen – Suomen huippu-urheilun murheenkryyni kautta linjan – tuli selvästi myöhemmin, Stigu toteaa.
Allianssi
Vuonna 1956 perustettiin Allianssi, helsinkiläisten jalkapalloseurojen yhteenliittymä, joka pelasi näytösotteluita ulkomaalaisia huippujoukkueita vastaan. Allianssin vieraaksi saapui vastustajia Brasiliaa, Saksaa ja Englantia myöten ja ottelut keräsivät parhaimmillaan hyvinkin suuria yleisömääriä. Alun perin yhteenliittymään kuuluivat HJK, HPS ja Kiffen, mutta keväällä 1959 HPS erotettiin sopimusrikkeen takia ja vihreiden jääkärien paikan Allianssissa otti HIFK.
– Brasilialainen huippujoukkue Vasco da Gama saapui Allianssin vieraaksi kesällä 1959. Meille tietenkin ennustettiin kylmää kyytiä ja eräs tunnettu HPS-pelaaja tuli ennen ottelua sanomaan minulle ja Matti Haahdille, että onneksi ei tarvitse olla kentällä tänään! Kaikki tämä sai meidät sisuuntumaan oikein toden teolla ja ottelu päättyikin tasapeliin lukemin 1-1. Vasco da Gaman tähtipelaaja Hilderaldo Bellini, edellisen vuoden maailmanmestari, otti tuloksen niin raskaasti että vaati uusintaottelua saman tien, hymyilee Stig Holmqvist. Olympiastadionin 11.052 katsojaa olivat näkemäänsä tyytyväisiä ja niin varmaankin myös kotiyleisö, sillä ottelu televisioitiin.
Stig Holmqvist (vas.) ja Hannu Kankkonen olivat joukkuetovereita HIFK:ssa, Allianssissa ja maajoukkueessa.
HIFK:n pelaajat olivat Allianssissa usein hyvin edustettuina ja Stig Holmqvist kuului suorastaan ryhmän vakiokalustoon. Yleisöennätys saavutettiin vuonna 1960, jolloin brasilialainen Fluminense houkutteli Olympiastadionille 13.406 katsojaa. Suurimman osan otteluistaan Allianssi pelasi Helsingissä mutta välillä vierailtiin muuallakin. Erinomaista kansainvälistä pelikokemusta Allianssin pelaajat saivat varsinkin 1959 ja 1962, jolloin joukkue osallistui Suomen edustajana lentoyhtiö SAS:n sponsoroimaan pohjoismaiseen Cup-turnaukseen.
Matkalla finaaliin Allianssi pudotti huippujoukkueita sekä Tanskasta (BK Frem) että Ruotsista (Örgryte IS). Loppuottelu pelattiin kesällä 1962 Tukholman Olympiastadionilla Djurgårdenia vastaan, ja se päättyi Stig Holmqvistin ampumalla rangaistuspotkulla Allianssin voittoon. Muutamaa vuotta myöhemmin Allianssin toiminta kuitenkin päättyi, sillä mielenkiintoisia vastustajia oli jalkapallon kansainvälisen toiminnan vilkastumisen myötä yhä vaikeampi löytää.
Euroopan kentillä
Puolustavien mestarien kausi ei sujunut parhaalla mahdollisella tavalla, sillä HIFK joutui tyytymään sarjan viidenteen tilaan vuonna 1960. Kansainvälistä väriä kauteen toivat parin viikon pelimatka Neuvostoliittoon sekä syksyn ottelut Euroopan Cupissa (nykyisen Mestarien liigan edeltäjä) IFK Malmöa vastaan. HIFK putosi jatkosta maalein 2-5, mutta Unto Nevalainen sai kunnian viimeistellä ensimmäisen suomalaismaalin Euroopan kentillä. Vipinää riitti myös kotikaupungissa, sillä mestaruussarjassa pelasi nyt peräti viisi helsinkiläisjoukkuetta!
– Paikallisotteluita luonnollisesti pelattiin vähän väliä ja se johti tietynlaiseen inflaatioon. Lisäksi Allianssin ansiosta tuli oltua tekemisissä muidenkin joukkueiden pelaajien kanssa, mikä osaltaan vähensi vihollisuutta. Omasta mielestäni Pallo-Pojat oli se joukkue jota vastaan meillä oli suurimmat skismat. Tämä sai alkunsa 1950-luvun puolivälissä, jolloin HIFK värväsi kolme pelaajaa P-P:sta. Me nousimme mestaruussarjaan 1957 ja Pallo-Pojat seurasi perässä sitten vuotta myöhemmin, Stigu muistelee.
Suomen mestarit 1961. Stig Holmqvist edessä vasemmalla.
Vuonna 1961 HIFK hallitsi jälleen kotimaisia kenttiä ja tähtirinnat voittivat seurahistoriansa seitsemännen jalkapallomestaruuden. Kauden 1961 tapahtumat on kerrattu tarkemmin tässä artikkelissa. Stig Holmqvist kuului luonnollisesti edelleen joukkueen avainpelaajiin. Edellisellä kaudella Holmqvist oli innostunut tekemään peräti 11 maalia, mikä teki hänestä Rolf Rosqvistin jälkeen joukkueen parhaan maalintekijän, mutta kaudella 1961 Stigun pelin painopiste oli jälleen tilanteiden alustamisessa.
– Mestaruuden ansiosta pääsimme syksyllä 1962 jälleen pelaamaan Euroopan Cupin otteluita. Tällä kertaa vastustajaksi tuli Austria Wien, huippujoukkue Itävallasta. Ensimmäinen osaottelu pelattiin Wienissä ja taistelimme todella hienosti. Esimerkiksi Torbjörn Wiik teki elämänsä maalin tykittämällä pallon 35 metristä suoraan ylänurkkaan! Ikävä kyllä minulle sattui tässä ottelussa urani suurin vahinko, nimittäin ulosajo toisella puoliajalla, Stigu harmittelee.
– Olin sinä vuonna ainoa HIFK-pelaaja maajoukkueessa ja Suomi oli pelannut Norjaa vastaan vain viikkoa ennen euro-ottelua. Niinpä olin Wienissä merkitty mies. Ulosajo tapahtui tilanteessa jossa minut oli jälleen kerran sääntöjen vastaisesti kaadettu ja jugoslavialaistuomari oli tuominnut HIFK:lle vapaapotkun. Sitä laukaisemaan valmistautuessani itävaltalaispelaaja asettui pallon eteen pelin hidastamiseksi, jolloin työnsin hänet syrjään. Ja tästä rikkeestä seurauksena oli minun ulosajoni! Dramatiikasta huolimatta Austria-ottelu sinänsä on mielestäni edelleen paras, minkä suomalainen seurajoukkue on vieraskentällä koskaan pelannut, toteaa Stig Holmqvist.
Wiener Stadionin 35.000-päinen yleisö hiljeni ensimmäisen kerran jo ottelun alussa kun Carl-Magnus Ekman vei HIFK:n yllättäen johtoon. Austria tasoitti, mutta Torbjörn Wiikin unelmamaali nosti vieraat jälleen niskan päälle. Tilanteessa 1-2 Ekman pääsi yksin läpi laukoen kuitenkin niukasti ohi! Seuraavat kaksi maalia teki kotijoukkue, mutta HIFK nousi vajaalukuisenakin vielä tasoihin (3-3) Hannu Kankkosen rangaistuspotkun turvin. Aivan loppuminuuteilla Austria iski kuitenkin vielä kahdesti joten lopputulokseksi kirjattiin 5-3. Toinen osaottelu Helsingissä (0-2) jäi Stig Holmqvistilta luonnollisesti pelaamatta.
Viimeiset pelivuodet
Kausi 1962 sujui puolustavilta mestareilta kotimaan kentillä varsin heikosti. Matti Haahti ja Unto Nevalainen olivat siirtyneet Lahden Reippaaseen, eikä heidän jättämää aukkoa ollut helppoa paikata. Etenkin kevätkierros oli HIFK:lta suorastaan surkea ja tähtirinnat rämpivät sarjan häntäpäässä. Syksyllä tahti parani sen verran että punapaidat nousivat lopulta seitsemännelle sijalle. Mestaruuden voittanut Haka lyötiin Stadionilla maalein 4-3. Stig Holmqvistille tämä oli kahdeksas kausi HIFK:n edustusjoukkueessa, joten hän lukeutui jo tähtirintojen veteraaniosastoon.
– Kun itse aloitin urani, HIFK:n joukkue oli käytännössä täysin ruotsinkielinen. Ajan myötä suomenkielisten pelaajien lukumäärä lisääntyi; tämä kehitys oikeastaan alkoi niiden Pallo-Poikien värväysten myötä. Tämä ei kuitenkaan ollut pelaajille minkäänlainen ongelma, kaikkein vähiten itselleni. Äitini nimittäin oli suomenkielinen joten olen itse ollut lapsesta saakka kaksikielinen. Voi toki olla että taustavoimista kaikki eivät olleet kehitykseen täysin tyytyväisiä, mutta joukkueen sisällä kieliasiat eivät aiheuttaneet mitään ongelmia, vakuuttaa Stigu.
Joka tapauksessa kausi 1962 jäi Stig Holmqvistille viimeiseksi HIFK:ssa. Hän siirtyi HJK:hon, joka juuri oli pudonnut Suomensarjaan. Kahdessa vuodessa Holmqvist johdatti HJK:n takaisin pääsarjaan ja sitten mestariksi. Kaudet 1965 ja 1966 Stigu pelasi vielä Upon Pallossa. Ensimmäinen kausi päättyi putoamiseen, mutta vahinko korjattiin seuraavana vuonna jolloin lahtelaiset voittivat Suomensarjan itälohkon näytöstyyliin. Stig Holmqvist lopetti aktiiviuransa 30 vuoden ikäisenä syksyllä 1966.
Tähtirintojen veteraaneja Bolliksella ottelussa HIFK – Kiffen syyskuussa 2010. Vasemmalta Stig Holmqvist, Kari Selin, Holger Strömberg ja Trygve Wahlbeck.
HIFK:n toistaiseksi viimeisten, vuosien 1959 ja 1961 mestarijoukkueiden yksi ehdottomista avainpelaajista oli tukimies Stig Holmqvist. Mutta mikä teki tähtirinnoista tuohon aikaan niin kovan joukkueen?
– Aina puhutaan HIFK-hengestä mutta kaikkein tärkeintä oli mielestäni se että HIFK oli joukkue, joka ei missään nimessä halunnut hävitä! Ja väheksymättä ketään sanoisin että joukkueessa oli vielä erikseen kolme pelaajaa, jotka suorastaan vihasivat häviämistä: Matti Haahti, Unto Nevalainen ja minä, toteaa Stig Holmqvist, HIFK:n tukilinjan monivuotinen luottomies.
Kuvat: HIFK, Stig Holmqvist, Urheilun Kuva-Aitta, Kuriren