”Käytännössä jalkani olisi voinut mennä kuolioon” – Lauri Korkeila vuosi loukkaantumisen jälkeen

Tasan vuosi sitten nuoren Lauri Korkeilan elämä muuttui vakavan loukkaantumisen myötä. Sitkeä nuorukainen on kuitenkin kuntouttanut itseään viimeisen vuoden ajan ja paluu pelikentille saattaa olla edessä tulevan kesän aikana. 

Kauden 2024 piti olla Lauri Korkeilalle mahdollisuuksien vuosi. KäPan kasvatti oli vuotta aiemmin siirtynyt HIFK:hon ja pelannut A- ja B-junioreissa, sekä HIFK:n silloisessa kakkosjoukkueessa tehden yhteensä 18 maalia. Talvella 2024 HIFK:n kakkosjoukkueesta oli tullut edustusjoukkue, ja 18-vuotiaalla Laurilla oli edessään iso näytön paikka. Kuitenkin 16.5.2024 tasan vuosi sitten kaikki muuttui. Lauri loukkaantui vakavasti ja tapaturma on pitänyt hänet poissa kentiltä kokonaisen vuoden. Kuntoutus on yhä kesken, mutta loppu alkaa häämöttää. Juttelimme Laurin kanssa ja kävimme läpi, mitä vuoden aikana on tapahtunut.

Sinulla oli ollut hyvä kausi 2023, jolloin olit pelannut A- ja B-junnuissa sekä reservijoukkueessa. Kun reservijoukkueesta tulikin edustusjoukkue odotukset olivat varmaan melko korkealla kaudelle 2024? 

Kausi 2023 oli itselleni sellainen paras tähän mennessä. Olin tehnyt ison kasan maaleja ja sitten kauden päätyttyä minut valittiin vielä seuran parhaaksi junioripelaajaksi ja sain Ragnar Lindbäck -kiertopokaalin. Olin innoissani siitä, että pääsen pelaamaan miehiin ja edustusjoukkueeseen. Tuntui sellaiselta isolta askeleelta.

Joukkueella oli ollut vähän nihkeä alku kauteen, mutta sinulla näytti peli kulkevan? 

Omasta mielestäni kausi alkoi hyvin. Sain luotua paljon paikkoja sekä itselleni että muille, ja tein myös yhden maalin. Kun ottaa huomioon, että vastassa oli lohkon kovimpia joukkueita, niin alku oli todella lupaava. Olin tyytyväinen.

Sitten tuli PPJ-peli ja loukkaantuminen. Mitä muistat siitä hetkestä? 

Muistan, että olin juuri missannut aika helpon maalipaikan – tai ainakin siltä se tuntui. Ajattelin, että seuraavaksi tuleva pallo on otettava nopeasti haltuun ja käännettävä peli. Seuraava muistikuva on kova pamahdus ja kontakti, jonka jälkeen kaaduin maahan. Ymmärsin heti, mitä oli tapahtunut. Näin jalkani – se oli täysin veltto, tunnoton ja roikkui luonnottomassa asennossa.

Mitä sellaisessa tilanteessa oikein ajattelee? Tai ajatteleeko edes mitään? 

En oikeastaan muista sitä, kun makasin maassa. Päällimmäisenä fiiliksenä oli vaan, että ”eihän näin voi käydä”. En voinut uskoa, että 17-vuotiaana jalkani voisi murtua niin vakavasti.

Siinä lähdettiin suoraan sairaalaan, jossa sinulle varmaan sitten kerrottiin ikävät uutiset? 

Ambulanssin saavuttua kentälle sääri suoristettiin takaisin normi asentoon ja sitten lähdettiin suoraan sairaalaan. Sairaalassa otettiin illalla röntgenkuvia ja sain tosi vahvat lääkkeet. Aamulla sitten jalka leikattiin ja alussa kaikki vaikutti menneen hyvin. Muutaman tunnin kuluttua ensimmäisestä leikkauksesta minulle kuitenkin todettiin säären aitiopainesyndrooma, jossa on käytännössä mahdollisuus, että jalka menee kuolioon. Minut vietiin nopeasti hätäleikkaukseen ja kaiken kaikkiaan jalkani leikattiin yhteensä viisi kertaa sairaalassa olon aikana. Sairaalassa olin sitten melkein kolme viikkoa kunnes pääsiin kotiin.

Siitä hetkestä alkoi pitkä tie takaisin ja kuntouttaminen?

Kyllä. En silloin oikeastaan pystynyt tekemään mitään. Makasin vaan kotona. En osannut enää liikuttaa varpaita tai nilkkaa. Voimat ei riittäneet alussa edes polven taivuttamiseen. Kaikki tämä minun piti opetella uudestaan. Ensin varpaiden liikkumista, sitten kävelyä, sen jälkeen hölkkäämistä ja lopulta juoksemista. Koko jalkani oli siinä vaiheessa tunnoton, monen kuukauden ajan. Tässä vaiheessa sanoisin, että tunnen noin 80 prosenttia minun jalastani polvesta alaspäin. 

Alussa tein tosi paljon fyssarin kanssa ja sain treeniohjelman. Sitten kun yksinkertaiset asiat, kuten nilkan liikuttaminen ja kävely alkoivat onnistumaan, aloin käymään vähemmän fyssarilla ja treenasin enemmän yksin. Nykyään käyn ehkä kerran kuukaudessa fyssarissa. Tuntui, että koko ajan kehittyi ja meni eteenpäin. Kuitenkin erityisesti talvella, kun piti tehdä samoja asioita monta kertaa koko ajan, niin alkoi vähän turhautua. 

Miten pitkälle kuntoutumisprosesissa olet, nyt kun on mennyt vuosi? 

Nyt treenaan melkein normaalisti. Itse asiassa tavoite on tällä hetkellä, että toukokuun lopussa pystyisin alkaa pelaamaan junioreiden kanssa taas. Sitten katsotaan olisiko kesäkuussa mahdollista pelata miesten kanssa. Tosi kovaa rasitusta ei jalka kestä. Siihen nähden, mitä tapahtui, niin tosin hyvä tilanne nyt. Ei ollut varmaa pystyisinkö enää ikinä pelaamaan jalkapalloa samalla tavalla tai pystyisinkö edes juosta normaalisti.

Tiesit varmasti, että tulee olemaan tosi pitkä prosessi kuntouttamisen kanssa aika heti kuin näit jalkasi silloin Jätkäsaaressa. Oliko sinulla heti selvää, että haluat takaisin pelaamaan? 

Oli ihan ehdottomasti. Oli aina selkeätä itselleni, että haluan takaisin pelaamaan. Jo ennen ensimmäistä leikkausta juteltiin lääkäreiden kanssa ja ne vähän kyselivät, että miten sitä nyt leikataan. Minulle siinä oli ykkösjuttu, että se leikkaus ei vaikuta omiin mahdollisuuksiin kuntoutua ja palata kentille. Kysyin koko ajan lääkäreiltä, että onko minulla vielä mahdollisuuksia palata pelikentille. Ne ei tietenkään pystynyt sitä lupaamaan minulle, mutta minä päätin itse, että kyllä minä vielä pelaan. Eihän nyt 17-vuotiaana voi tämmöistä uran päättävää loukkaantumista kärsiä. 

Se oli varmasti sellainen asia,  joka motivoi sinua ja auttoi sitten kuntouttamisessa? 

Joo. Olen ihan koko tämän vuoden ajan pysynyt tosi motivoituneena. Koko ajan on tuntunut siltä, että on pakko päästä takaisin. Ympäriltä tullut tuki oli tosi tärkeää myös. Jengikaverit kävivät moikkaamassa sairaalassa ja kuntoutuksen aikana kyselivät aina kuulumisia, kun itse en pystynyt osallistumaan joukkuetoimintaan. Ja ison vaikutuksen teki myös Kingit, kun he tekivät sen tsemppibanderollin. Se oli paitsi hieno ele myös todella iso tekijä lisäämään motivaatiota. 

Onko tämä kuntouttaminen ja loukkaantuminen muuttanut tapasi suhtautua jalkapalloon? 

Tajusin siinä loukkaantumisen aikana, ja varsinkin alussa, miten iso osa fudis on elämästäni. Ei sitä tavallisesti tule mietittyä, mutta kun ei pysty pelaamaan jalkapalloa – tai mitään urheilua ylipäätänsä – niin kyllä se sitten korostuu. En tule enää ottamaan itsestäänselvyytenä sitä, että olen terve ja kykenen pelaamaan jalkapalloa. Tajusin sen, että minun pitää oikeasti tehdä paljon enemmän duunia sen eteen, että pysyn kondiksessa ja pystyn pelaamaan.

Kuntouttaminen on myös opettanut itselleni kärsivällisyyttä. Kun aloitetaan siitä, että pystytkö liikuttamaan varpaita ja maali on sitten jalkapallon pelaamista, niin siinä on aika monta askelta välissä ja siinä väistämättäkin oppii kärsivällisyyttä. Ja oppii sen, että kun rakentaa pienistä asioista hyvän pohjan, niin siitä on hyvä jatkaa eteenpäin.  

Tuollaisen loukkaantumisen jälkeen on melko luonnollista, että on pieni pelko, että jotain vastaavanlaista saattaisi käydä uudestaan tulevaisuudessa. Miten sellaisen pelon kanssa pystyy elämään? 

Toistaiseksi olen ollut vasta harjoittelemassa, eli en ole pelannut pelejä vielä. Totta kai ensimmäisissä treeneissä, varsinkin alkuun, pelko tai oikeastaan varovaisuus on läsnä. Hyökkääjänä sinulla on tosi paljon yksi-vastaan-yksi -tilanteita. Se oli vähän haastavaa alussa ja jouduin tavallaan pakottaa itseni uskaltamaan pelaamaan. Pelaamaan sellaista rohkeata futista, että uskaltaa haastaa ja uskaltaa mennä kiinni palloon. Samalla niin ajattelen kyllä myös, että se mitä minulle tapahtui on sellainen yksi tuhannesta tilanne, että ei silleen voisi välttämättä edes tapahtua enää. Jatkan pelaamista normaalisti samalla tavalla kuin pelasin ennen tätä loukkaantumista. 

Nyt kun alat olemaan loppusuoralla ja näet jo tulevaisuuden, jossa palaat jalkapallokentille, niin miltä se tulevaisuus nyt tuntuu? 

Näen sen itse lupaavana. Kun on selättänyt tuollaisen ison haasteen ja ylittänyt korkean kynnyksen, niin nyt ei ole jäljellä muuta kun vetää se pallo sinne maaliin. Ehkä se päällimmäinen fiilis tällä hetkellä on helpottuneisuus ja kiitollisuus siitä, että saa taas pelata. Nyt teen viimeisen rutistuksen siihen, että pääsen pelaamaan. Pääsen jengiin mukaan ja Kingien eteen taas pelaamaan. Tekemään sitä, mistä nautin. Tekemään maaleja ja pelaamaan.