Tulevana torstaina HIFK pelaa ensimmäisen kotiottelunsa jalkapallon pääsarjassa sitten vuoden 1972. Kyseessä on siis merkittävä tapahtuma, jonka kiinnostavuutta ei suinkaan vähennä se että vastassa on paikalliskilpailija HJK. Näiden kahden seuran yhteinen taival jalkapallokentillä alkoi jo yli sata vuotta sitten, ja keskinäisissä otteluissa on ehtinyt tapahtua yhtä jos toistakin. Tässä kaksiosaisessa artikkelissa perehdytään Tähtirintojen ja Klubin kohtaamisiin läpi vuosikymmenien, ja sivutaan samalla myös muiden helsinkiläisseurojen tekemisiä vihreällä veralla.

Osa 1/2: https://hifkfotboll.fi/hifk-ja-hjk-kautta-aikojen-osa-12/

Kurjuudesta Stadin kukoistuskauteen (1950-1962)

Kaikesta huolimatta Helsingin jalkapallolla oli hyviä aikoja edessään, vaikka sitä olisi 1950-luvun alussa ehkä ollut vaikea uskoa. Olympiavuonna 1952 Kiffen oli ainoa pääkaupungin joukkue mestaruussarjassa, ja HIFK:n kovaotteinen puolustaja Åke Lindman ainoa stadilaispelaaja olympialaisissa esiintyneessä Suomen jalkapallomaajoukkueessa. HIFK vietti yhteensä kahdeksan kautta Suomensarjassa ja palasi pääsarjaan vasta syksyllä 1957. Eri lohkossa pelannut HJK teki pikaisemman paluun, mutta kauden 1956 SM-hopeaa lukuun ottamatta Klubin menestys oli pitkään vaatimatonta. Helsingissä päästiin kuitenkin jälleen juhlimaan jalkapallon Suomen mestaruutta, ensin Kiffenin (1955) ja sitten HPS:n (1957) toimesta.

HIFK:n paluu pääsarjaan oli onnistunut, sillä tähtirinnat nappasivat heti 1958 SM-pronssia. Ensimmäinen sarjaottelu HJK:ta vastaan pitkään aikaan oli sen sijaan vähemmän onnistunut: tyly tappio lukemin 0-3. HIFK oli edellisen kerran hävinnyt sarjaottelun Klubille kesäkuussa 1941, vain pari viikkoa ennen jatkosodan alkamista! Syyskuussa punapaidat palauttivat marssijärjestyksen voittamalla 3-1. Liukas keli suosi tähtirintoja, etenkin Hannu Kankkosen ja Carl-Magnus Ekmanin tapaisia teknisesti taitavia hyökkääjiä. Kauden päätteeksi mestaruussarjaan nousi vielä yksi helsinkiläinen joukkue eli Pallo-Pojat, joten stadilaisilla jalkapallon ystävillä ainakin riitti valinnanvaraa.

wlstigu5

Menestystäkin pääkaupunkiin saatiin, kun HIFK voitti Suomen mestaruuden 1959 ja 1961. Lisäksi helsinkiläisseurojen yhteenliittymä Allianssi pelasi näinä vuosina lukuisia kansainvälisiä otteluita huippujoukkueita vastaan suuren yleisön edessä. Kolikon kääntöpuoli oli se, että kun helsinkiläisseurojen keskinäisiä otteluita pelattiin lähes jokaisella sarjakierroksella, ei yleisö välttämättä aina jaksanut innostua toistuvista paikallisväännöistä. Esimerkiksi kauden 1960 yleisömäärissä helsinkiläiset sijoittuivat seuraavasti: HIFK 3., HPS 5., Kiffen 9., Pallo-Pojat 11., HJK 12.

Paikallispelit saattavat usein aiheuttaa yllättäviä pistemenetyksiä ennakkosuosikeille, mutta ainakin kaudella 1961 derbyt olivat HIFK:lle antoisia; kahdeksan ottelun saldo oli seitsemän voittoa ja yksi tasapeli – HJK:ta vastaan elokuussa. Kaikkien aikojen runsasmaalisimman tasapelinsä (4-4) nämä joukkueet olivat pelanneet edellisellä kaudella. Kyseisessä ottelussa nähtiin myös hattutemppu, jonka teki HJK:n Aulis Rytkönen. Tämä Kuopion Palloseurasta Ranskan ammattilaiskentille ponnistanut hyökkääjä oli juuri palannut Suomeen ja ryhtynyt HJK:n pelaajavalmentajaksi. Tasapelejä lähemmäksi HIFK:ta Klubi ei kuitenkaan vuosikausiin päässyt, kunnes paikallispelien arvaamattomuus nosti lopulta päätään syksyllä 1962. HJK putosi sarjasta, mutta onnistui kauden lopulla pitkästä aikaa voittamaan tähtirintaisen kilpakumppaninsa.

HJK vahvistuu (1963-1969)

Pitkään heikosti menestynyt HJK oli päättänyt kääntää kurssinsa hinnalla millä hyvänsä. Seuran uusi puheenjohtaja, Kustannus Oy Apulehden (nyk. A-lehdet Oy) toimitusjohtaja Olli Lyytikäinen oli valmis suuriin taloudellisiin panostuksiin, ja putoamisesta huolimatta Klubin väreihin liittyi useita kovia pelimiehiä. HIFK:sta sinivalkoisiin siirtyivät maajoukkuepelaajat Hannu Kankkonen ja Stig Holmqvist. Sittemmin HJK:hon siirtyi vielä mm. HPS:n kirkkain tähti, taiturimainen hyökkääjä Kai Pahlman. Niinpä ei ole yllättävää, että Klubi palasi nopeasti takaisin pääsarjaan ja voitti Suomen mestaruuden 1964 – ensimmäisen kerran 26 vuoteen!

HIFK ei kuitenkaan antanut sinivalkoisille siimaa kauden 1964 keskinäisissä kohtaamisissa. Kevätkierroksella tähtirinnat olivat parempia lukemin 3-2, kun Esko Heltola osui kahdesti ja Carl-Magnus Ekman pamautti maalin suoraan kulmapotkusta. HJK:n maaleista vastasivat Jaakko Murtovaara ja Pentti Kokko. Syyspuolella joukkueet eivät sitten maalipuiden väliin osuneetkaan ja lopputulos oli 0-0. Tämä on ainoa kerta, jolloin HIFK:n ja HJK:n välinen sarjaottelu on päättynyt maalittomana. Eikä ihme, olivathan maalivahditkin kovaa luokkaa: Urho Örn (HJK) ja Anders Westerholm (HIFK).

derbypic6

Torbjörn Wiik (HIFK) ja Pentti Kokko (HJK) ilmatilan taistelussa Olympiastadionilla 1965. HIFK-pelaaja numero 8 on Ilkka Haila.

 

Kun 1960-luvun puoliväli koitti, alkoi myös helsinkiläisen jalkapallon kulta-aika tulla päätökseensä. HPS ja Kiffen putosivat mestaruussarjasta 1964, Pallo-Pojat oli kokenut saman kohtalon jo aiemmin. Niin ikään päättyi Allianssin toiminta, joka oli tuonut ulkomaisia huippujoukkueita Helsinkiin pelaamaan. Nyt mestaruussarjassa oli jäljellä enää kaksi helsinkiläistä joukkuetta, HIFK ja HJK. Kaudella 1965 HJK voitti molemmat mestaruussarjan ottelunsa HIFK:ta vastaan, asia mikä on tämän kerran lisäksi tapahtunut ainoastaan vuonna 1938. Seuraavalla kaudella oli jälleen tasaisempaa, mutta se ei HIFK:ta pelastanut – syksyllä 1966 oli nimittäin tähtirintojen vuoro pudota mestaruussarjasta!

Punapaidat keräsivät voimiaan Suomensarjassa kolmen kauden ajan. Kaudella 1967 koettiin siten ensimmäistä kertaa se myöhemmin tavalliseksi muuttunut tilanne, että HJK on ainoa helsinkiläinen joukkue jalkapallon pääsarjassa. Hetkellisen parannuksen tilanteeseen toi Ponnistus käväisemällä mestaruussarjassa 1968. Visiitti jäi kuitenkin ranskalaiseksi ja kaudella 1969 Helsingissä jäätiin jälleen ilman ylimmän sarjatason paikallisotteluita. HJK menestyi tuohon aikaan mukavasti ja keräsi paljon yleisöä, mutta mestaruutta joukkue ei kauden 1964 jälkeen onnistunut voittamaan.

Viimeiset paikallispelit (1970-1972)

Kaudella 1970 päästiin jälleen takaisin asiaan HIFK:n palattua mestaruussarjaan. Tähtirinnat aloittivat sarjan melko nihkeästi joten yleisön odotukset ennen ensimmäistä, HJK:n isännöimää derbyä olivat varsin maltilliset. Toisin kuitenkin kävi, sillä HIFK latoi tiskiin suurimmat voittonumerot (1-5) vuosikymmeniin! Etenkin Markku Viro, Tommy Lindholm ja Matti Paatelainen muodostivat isännille mahdottoman kolmikon pideltäväksi. Jalkapalloilijoiden lisäksi Olympiastadionin nurmella nähtiin myös molempien seurojen jääkiekkoilijat, jotka kohtasivat esiottelussa ennen illan päänäytöstä. HIFK:n riveissä nähtiin mm. Matti Murto, Lalli Partinen ja Heikki Riihiranta, kun taas HJK:n paidassa vilahti pelaajia kuten Antti Ravi, Jorma Borgström ja Raimo Määttänen. HIFK:n kiekkoilijoilla oli taktiikkakin selvillä: ”Kun huudetaan VAIHTO, 11 miestä juoksee kentän laidalle ja koko joukkue uusitaan”!

Paikallisottelut osoittivat arvaamattomuutensa kun joukkueet elokuussa kohtasivat uudestaan. Tässä vaiheessa HIFK oli pelannut 11 peräkkäistä tappiotonta ottelua, noussut sarjan kärkeen ja samalla selvään ennakkosuosikin asemaan. Nyt oli kuitenkin HJK:n vuoro juottaa vastustajalle karvasta kalkkia maalein 1-3. HIFK:n valmentaja Aulis Huttunen totesi ottelun jälkeen vaistonneensa että joukkueen pitkä tappioton putki oli pian katkeamassa, mutta: ”Mieluummin olisimme kyllä hävinneet jollekin muulle joukkueelle kuin HJK:lle”. HIFK:n lohduksi ottelusta jäi seuran yleisöennätys (8485), joka on vielä voimassa. Kauden päätteeksi HIFK otti SM-pronssia ja HJK oli viides, joten voimasuhteet näyttivät olevan taas muuttumassa.

Seurojen keskinäiset ottelut olivat kuitenkin edelleen yleensä tasaisia, ja kaudella 1971 molemmat paikallispelit päättyivätkin tasapeliin. HIFK pelasi kauden aikana peräti 11 tasapeliä ja tämä kenties jätti tähtirinnoille hiukan jossiteltavaa, kun mestaruus karkasi Turun Palloseuralle yhden vaivaisen pisteen erolla. HIFK:lle siis SM-hopeaa, kun taas HJK tyytyi neljänteen sijaan. Nyt HIFK ohitti HJK:n myös yleisömäärissä, joskin on todettava että molemmissa seuroissa jääkiekko oli tässä vaiheessa noussut katsotuimmaksi lajiksi.

derbypic7

Vaarallinen tilanne HIFK:n maalin edessä, minkä toteavat myös maalivahti Anders Westerholm ja Torbjörn Wiik.

 

Kauden 1972 alla HIFK:ta pidettiin yhtenä mestarisuosikeista, olivathan tähtirinnat jo ottaneet hopeaa ja pronssia edellisinä kausina. HJK:n tilanne taas ei näyttänyt aivan yhtä lupaavalta. Seurojen välillä oli harvinaisen vilkasta pelaajaliikennettä: Markku Viro ja Martti Kuusela siirtyivät HIFK:sta HJK:hon, kun taas toiseen suuntaan liikkui Timo Rahja. Ennakkoasetelmat pitivät kutinsa ensimmäisessä, toukokuun lopulla pelatussa ottelussa, jonka HIFK voitti lukemin 3-2. Matti ”Roto” Paatelainen osui kahdesti ja Timo Rahja varmisti hyperkierteisellä vapaapotkullaan, että ottelu kääntyi loppuhetkillä tähtirintojen hyväksi. Tässä vaiheessa HIFK oli sarjassa toisena ja kaikki näytti vielä hyvältä.

Jatkossa asiat eivät kuitenkaan menneet suunnitelmien mukaan ja tähtirintojen pistetili kasvoi tuskallisen hitaasti. Kovinkaan hyvin ei mennyt myöskään HJK:lla. Toinen derby pelattiin elokuun alussa ja nyt pisteet vei Klubi (1-2), kun Kalervo Paananen latasi voittomaalin 35 metristä. Kauden päättyessä HJK oli sarjassa yhdeksäntenä ja HIFK kymmenentenä. Putoamisviiva kulki joukkueiden välissä, joten HIFK joutui lähtemään sarjaporrasta alemmas. Seurojen heikko menestys näkyi myös katsojamäärissä, jotka jäivät molemmissa paikallisotteluissa alle neljän tuhannen.

Epilogi

Tuskin kukaan olisi syksyllä 1972 uskonut että kestäisi yli 40 vuotta, ennen kun HIFK seuraavan kerran pelaa jalkapalloa pääsarjatasolla. Näin kuitenkin kävi. Tähtirintojen putoamisen myötä HJK nousi valta-asemaan, jonka voi todeta myös mestaruustilastosta. Sen kärki oli vielä kauden 1972 jälkeen varsin tasainen: HJK 10, HPS 9, HIFK 7. Tämän jälkeen HJK on kuitenkin voittanut 17 mestaruutta, ja pääsarjaan nousseet helsinkiläiset haastajat ovat yleensä kadonneet kuvasta yhden tai kahden kauden jälkeen. Huomattavin poikkeus tästä on Finnairin Palloilijat, joka lentoyhtiön tuella sinnitteli 1990-luvulla Veikkausliigassa kuuden kauden ajan.

Kausi 1972 osoittautui tulevaisuuden kannalta ratkaisevaksi, sillä HJK kamppaili tuohon aikaan raskaiden taloudellisten ongelmien kanssa. Niiden suurin aiheuttaja oli kalliiksi käynyt jääkiekkotoiminta. Toisinkin olisi siis voinut käydä, mikä todetaan myös HJK:n 100-vuotishistoriikissa Tähtien tarina: ”Mestaruussarjapaikan menettäminen olisi merkinnyt suurella varmuudella HJK:n huippujalkapallon päätepistettä.” — ”Jos HJK:n ja HIFK:n sijoitukset olisivat olleet päinvastaiset, niin 1980-luvun Suomen ykkösjoukkue olisi saattanut pelata sinivalkoisten paitojen sijasta punaisissa, tähdellä koristelluissa peliasuissa.”

derbypic8

HIFK pelaa taas pääsarjatasolla. Olympiastadionille tähtirinnat palasivat jo viime vuonna.

 

HIFK ja HJK olivat kohdanneet jalkapallon sekä muidenkin lajien merkeissä vuosikymmenien ajan, mutta kauden 1972 jälkeen seurat lähtivät eri teille. Eikä tämä koskenut pelkästään jalkapalloa. Kylmästi liike-elämän periaatteiden mukaan johdettu HJK luopui vanhoista, perinteisistä lajeistaan – jääpallosta, jääkiekosta, käsipallosta sekä lyhyen aikaa mukana olleesta taitoluistelusta – ja keskittyi pelkästään jalkapalloon. HIFK:n selväksi ykköslajiksi nousi puolestaan jääkiekko, mutta muuten seura on pysynyt juurilleen uskollisena: lajivalikoima on säilynyt yhtä laajana kuin ennenkin.

Jääkiekko nousi hallien myötä Helsingin ja koko Suomen seuratuimmaksi joukkueurheilulajiksi 1960-luvun lopulla. Ajan myötä myös kiihkeimmät paikallisottelut siirtyivät jääkiekon puolelle, missä HIFK ja Jokerit ovat ottaneet yhteen vuosikymmenestä toiseen. Historian hämärään katosivat puolestaan Kaisaniemestä ja Eläintarhasta alkaneet, Töölön Pallokentällä jatkuneet ja lopulta Olympiastadionilla pelatut HIFK:n ja HJK:n väliset lukemattomat jalkapallo-ottelut. Samaan aikaan kun jääkiekon suosio on kasvanut kahden suuren helsinkiläisseuran kilpailuasetelman ansiosta, on HJK jalkapallossa pitkät ajat ollut pääkaupungin ainoa edustaja pääsarjassa.

Urheilun maailmassa on kuitenkin aina sijaa yllätyksille ja odottamattomille käänteille. Tuskin kukaan olisi syksyllä 1972 arvannut että HIFK:n jalkapallolla on suorastaan raamatullinen, yli 40 vuoden pituinen erämaavaellus edessään. Vaan kukapa olisi myöskään pari vuotta sitten arvannut että Helsingissä pelataan 2015 jälleen pääsarjatason paikallispelejä jalkapallossa, mutta ei jääkiekossa? Tähän tilanteeseen päädyttiin kahden, täysin toisistaan riippumattoman tapahtumaketjun kautta. Ensin Jokereissa tehtiin päätös siirtyä venäläisvetoiseen KHL-liigaan, missä joukkue aloitti pelinsä syyskuussa 2014. Tasan kuukautta myöhemmin HIFK voitti kauden viimeisen ottelunsa Töölön Pallokentällä ja nousi kaikkien yllätykseksi jalkapallon Veikkausliigaan.

Paljon on luonnollisesti tapahtunut sen jälkeen kun HIFK viimeksi pelasi jalkapalloa korkeimmalla sarjatasolla. Ja toisaalta asetelma ei ole aivan samanlainen kuin ennen vanhaan, jolloin Helsingissä yleensä oli muitakin pääsarjajoukkueita kuin HIFK tai HJK. Tästäkin huolimatta ilmassa on historian havinaa, kun punaisiin tähtipaitoihin pukeutunut joukkue kohtaa torstai-iltana sinivalkoiseen peliasuun sonnustautuneen paikallisvastustajansa. Kaisaniemen kentällä 106 vuotta sitten alkanut kilvoittelu on vuosikymmenien mittaisen tauon jälkeen taas valmis jatkumaan.

Veikkausliiga: HIFK – HJK torstaina 23.4.2015 kello 18:30 Töölön jalkapallostadionilla.

Lähteet: HIFK:n historiikki 1927 (toim. Gustav Holmström), 1947 (HIFK:n toimituskomitea) ja 1997 (Ingmar Björkman), Tähtien tarina (Allan Tiitta, Seppo Aalto, Esa Sulkava, Erkka V. Lehtola), Klubi 80 (Esko S. Lahtinen), Jalkapallokirja 1933-1973, Pelimiehet (Juha Vuorinen & Markku Kasila), Rakas jalkapallo (toim. Yrjö Lautela, Göran Wallen), Suomen Urheilulehti, Pallo Pyörii (SPL), Helsingin Sanomat, Hufvudstadsbladet, Ilta-Sanomat.