Päivälleen kymmenen vuotta sitten HIFK pelasi ikimuistoisen ottelun Ilvestä vastaan Tammelan stadionilla. Ottelu oli ensimmäinen kahdesta nousukarsintaottelusta, joiden perusteella ratkaistiin Ykköseen kaudeksi 2011 nouseva joukkue. Halusimme muistella tätä hienoa syyspäivää sen kymmenennen vuosipäivän kunniaksi, ja saimme sen tiimoilta sähköpostiyhteyden Yhdysvaltoihin. Sähköpostikeskustelun toisessa päässä on tietenkin yksi sen kauden värikkäimmistä pelaajista, nimittäin maalivahti Kellan Wilson.

Mediatiimi: Kellan, aluksi taitaa olla paikallaan hieman kerrata nousukauden taustoja. Tulit HIFK:hon kesällä 2010 ja edustit seuraa puolitoista kautta. Kuinka oikein päädyit HIFK:hon ja Helsinkiin?

Kellan: Lopetettuani pelaajaurani Saksassa vuonna 2008 päätin muuttaa takaisin Kaliforniaan, ja aloittaa siellä valmentajana samassa yliopistossa, jossa aikoinaan opiskelin (St. Mary’s College of California). Siihen aikaan tapasin myös Maija Lähteen, tulevan vaimoni, joka pelasi viimeistä kauttaan yliopiston koripallojoukkueessa. Hän on kotoisin Espoosta, ja sai kutsun Suomen maajoukkueeseen, sekä ammattilaissopimuksen Espoo Teamiin (nykyinen Honka). Tajusimme, että tulisimme hyvin suurella todennäköisyydellä viettämään loppuelämämme yhdessä, ja päätimme siksi muuttaa yhdessä Suomeen. Näin Maija pääsisi jatkamaan koripallon pelaamista, ja minä puolestaan saisin mahdollisuuden tutustua hänen perheeseensä sekä oppia enemmän suomalaisesta kulttuurista. Unelmoin edelleen jalkapallon pelaamisesta, ja muutaman try-out-jakson jälkeen Suomessa päädyin sopimukseen HIFK:n kanssa. Se oli paras päätökseni ikinä!

Muistatko ensimmäisiä ajatuksiasi joukkueesta, seurasta ja sarjasta?

Muistan oikein hyvin ensimmäiset treenini HIFK:ssa. Olin hieman jännittynyt, mutta samalla todella nälkäinen, sillä tiesin jo kaiken seuran perinteistä ja tavoitteista. Valmennustiimi (Honsu, Tema ja Ville) otti minut hyvin vastaan, mutta samalla en uskonut ottavani paikkaa joukkueesta, kun olin ensimmäistä kertaa pukukopissa. Olin nimittäin ainoa ulkomaalainen joukkueessa siihen aikaan, en juurikaan osannut suomea enkä ollut pelannut jalkapalloa korkealla tasolla viimeisen parin vuoden aikana. Taisin kuitenkin tehdä heihin hyvän vaikutuksen, sillä minulle tarjottiin paikkaa joukkueesta seuraavana päivänä. Pelaajat toivottivat minut tervetulleiksi ja sain nopeasti tietää, että muutama heistä (Sami Okkonen ja Innu Kanth) oli pelannut yliopistojalkapalloa Yhdysvalloissa. Koin nopeasti sopivani hyvin mukaan joukkueeseen!

Nykyään pyrin aina järjestämään tapaamisen sen joukkueen jätkien kanssa, kun käyn Suomessa kesäisin. Meillä on ollut saunailtoja, mutta yleensä olemme järjestäneet juhlat jossain yökerhossa Helsingissä. Kauden 2010 joukkueen pelaajilla on erityinen paikka sydämessäni. Meistä tuli todella tiivis porukka, niin kentällä kuin sen ulkopuolellakin, ja uskon sen myös olleen yksi syy sille, että pärjäsimme niin hyvin. Pidän säännöllisesti yhteyttä useamman pelaajan kanssa. Yksi sen kauden toisista maalivahdeista, eli Jens Forsman, on edelleen yksi parhaimmista ystävistäni, ja hän on myös poikani Kaydenin kummisetä.

10 lokakuuta 2010 on päivämäärä, joka varmasti tulee olemaan monen HIFK-kannattajan muistissa vielä pitkään. Millaisia muistoja sinulla on siitä päivästä ja Ilves-pelistä nyt kymmenen vuotta myöhemmin?

Vau, on se kyllä hullua, että siitä päivästä jo on kulunut kymmenen vuotta, sillä minusta tuntuu edelleen siltä kuin se olisi tapahtunut eilen. Ilves-ottelu oli erityisen hauska, sillä stadion oli täynnä kannattajia, ja samalla se tietysti myös oli HIFK:n tärkein ottelu moneen vuoteen. Muistan yleisen mielipiteen olleen, että me olimme koko Kakkosen paras joukkue, kun olimme oman lohkomme kärkijoukkue. Meillä oli esimerkiksi 9-10 ottelun mittainen putki ilman pistemenetyksiä ja joukkueen itseluottamus oli huipussaan. Rakastimme pelata jalkapalloa yhdessä ja kyllä siinä jotenkin tunsi, että tulisimme tekemään jotain erityistä niissä karsintaotteluissa. Koko joukkue tiesi sen.

HIFK iski avausmaalin puolen tunnin pelin jälkeen, mutta sitten Ilves tasoitti lukemiksi 1-1 ottelun 79. peliminuutilla. Se taisi omien muistikuvieni mukaan olla sellainen ottelu, jossa Ilves prässäsi kovaa loppua kohden, muttei kuitenkaan onnistunut tekemään maalia. Sitten Petri Heinänen pääsi puskemaan sen ikimuistoisen maalinsa ottelun viimeisillä sekunneilla. Mitä itse ajattelit sen ottelun loppuminuuteilla, ja miltä sinusta tuntui, kun kentän toiselta puolelta näit pallon menevän maaliin?

Kyllä meillä oli peli omassa kontrollissamme ainakin suurimman osan ottelusta ja saimme tehtyä hienon johtomaalin ottelun alkupuolella. Sitten Ilves yhtäkkiä sai tasoitusosuman tehtyä toisen puoliajan lopussa, ja sen jälkeen siihen asti rauhallisina pysyneet tunnelmat olivatkin yhtäkkiä aika jännittyneitä. Muistan Ilveksen maalin, sillä ne ovat valitettavasti niitä asioita, joita maalivahdit yleensä muistavat. He jatkoivat meidän puolustuksen painostamista, ja mitä pidemmälle ottelu eteni, sitä varmemmalta alkoi tasapeli näyttää. Lisäajalla Heinänen sitten teki yhden erityisimmistä ja ikimuistoisimmista maaleista, joita omalla urallani näin. Näin pallon menevän maaliin, ja se oli aivan erityislaatuinen näky, sillä Stadin Kingit olivat heti siinä maalin takana. Näin kannattajien ratkeavan riemuun ja muistan, että muutama pelaaja meidän vaihtopenkiltäkin juoksi kentälle juhlimaan juuri syntynyttä osumaa. Hetkeä myöhemmin tuomari vihelsi pelin päättyneeksi, ja sitten juoksimme kaikki päätyyn juhlimaan kannattajien kanssa. Se oli todella maaginen hetki meille, mutta samalla tiedostimme, että olimme vasta päässeet puoliväliin matkalla kohti unelmiemme nousua Ykköseen.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen.

Pari viikkoa myöhemmin oli toisen nousukarsintaottelun aika. Silloin HIFK kohtasi FC Santa Clausin Bragulla, eli joukkueen tuoreella kotikentällä Kalliossa. Tuo ottelu on jäänyt mieleen erittäin jännittävänä ja hermoja raastavana pelinä. Millaisissa tunnelmissa itse olit ottelun alla, ja miltä tuntui, kun Markus Tanner iski voittomaalin ottelun 86. peliminuutilla?

Ilves-voiton jälkeen tiesimme, että kaikki olisi nyt kiinni siitä viimeisestä ottelusta. En voi sanoa etteivät tunnelmat olisi olleet jännittyneet ennen matsia, mutta samalla voin todeta, että meidän itseluottamus oli sillä tasolla, että tiesimme meillä olevan kaikki mahdollisuudet voittoon. Markus Tanner (Palomies) oli ehdottomasti yksi fanien suurimmista suosikeista, ja kun hän teki sen maalin, tiesin, että meillä olisi mahdollisuus nousta. Muistan etenkin sen ottelun viimeiset minuutit. Santa Clausilla oli hyökkäys meidän maalia kohti, se oli vapaapotku syvällä meidän kenttäpuoliskolla. He lähettivät kaikki kentällä olleet pelaajansa meidän maalialueelle. Muistan ajatelleeni, että jos vaan nyt selvitetään tämä tilanne, niin me voitamme ja nousemme. Tulin ulos maaliltani, nyrkkeilin pallon pois rangaistusalueelta, ja noin 20 sekuntia myöhemmin varmistimme nousun Ykköseen. Se on kyllä aidosti yksi elämäni parhaimmista hetkistä.

Kun nyt mietit asiaa jälkeenpäin, niin oliko tämä sinun paras hetkesi ja muistosi ajastasi HIFK:ssa?

Ehdottomasti! Kuten sanoin, niin se on yksi elämäni parhaimmista hetkistä. Samalla muistan myös erään toisen hetken, joka on jäänyt mieleeni. Meillä oli ohjelmassa vierasreissu Joensuuhun, jossa kohtaisimme SC Riverballin, kun kaudesta oli noin 3-4 ottelua jäljellä. Molemmat joukkueet olivat sarjan kärkipäässä ja joukkueiden välillä taisi olla ainoastaan yksi piste sillä hetkellä. Bussimatka Joensuuhun oli PITKÄ. Se taisi olla se ottelu, joka lopulta ratkaisi kärkisijan meidän hyväksemme. Joukkue oli todella latautunut, ja taisimme voittaa sen pelin 4-0, jos muistan oikein. Se oli jättimäinen askel kohti yhteistä tavoitettamme, ja se oli minusta myös se yksittäinen ottelu, joka antoi meille tarvittavan itseluottamuksen nousun varmistamiseen. Se oli fantastinen ottelu, mutta bussimatka kotiin oli otteluakin ikimuistoisempi minulle. Me pääsimme sen matkan aikana todella paljon lähemmäs toisiamme, ja kun saavuimme perille Helsinkiin, oli meidän aiemmin yksilöistä koostunut ryhmä muuttunut yhtenäiseksi joukkueeksi. Lauloimme HIFK-lauluja, piirsimme HIFK-tatuointeja toistemme päälle, otimme muutaman oluen, ja nautimme jokaisesta minuutista kotimatkan aikana Joensuussa tapahtuneen dominoinnin jälkeen. Se bussimatka tulee ikuisesti olemaan mielessäni.

Ehkä hieman erikoisempi kysymys, mutta tunnetko edelleen kylmiä väreitä, kun ajattelet fanien ”USA, USA, USA” -huutoja katsomosta jokaisen hienon torjunnan jälkeen?

Kyllä, ehdottomasti!!! Taisin olla kolmosmaalivahti kun aloitin joukkueessa, mutta sitten sain muutaman penkillä vietetyn pelin jälkeen ensimmäisen mahdollisuuteni avauksessa. En ikinä tule unohtamaan sitä hetkeä, kun kuulin Suomen parhaiden kannattajien huutavan ”USA, USA, USA” ensimmäistä kertaa. Se oli täysi yllätys minulle, sillä en todellakaan uskonut kenenkään tietävän kuka olin, tai yhä vähemmän mistä olin kotoisin. Heidän tukensa merkitsi minulle todella paljon ja se sai minut haluamaan torjua vähintään sata kertaa jokaisessa ottelussa, jotta saisin kuulla tuon huudon yhä uudelleen ja uudelleen!

Mitä olet tehnyt HIFK-aikasi jälkeen?

Muutin takaisin Kaliforniaan vuonna 2012, ja halusin edelleen olla mukana jalkapallossa. Pelaajaurani oli kuitenkin jo päättynyt, joten ajattelin, että looginen askel siitä olisi ryhtyä valmentajaksi rakastamani lajin parissa. En oikeastaan koskaan uskonut, että tulisin valmentamaan naisten jalkapallossa, mutta sain kuin sainkin mahdollisuuden valmentaa naisjoukkuetta, joka pelasi toiseksi korkeimmalla sarjatasolla yliopistosarjoissa. Siihen tehtävään ryhtyminen on ollut yksi parhaimmista päätöksistäni, ja nyt olen aloittamassa yhdeksättä vuottani valmentajan California State University Fullertonissa. Olemme voittaneet viisi konferenssimestaruutta kahdeksan edellisen vuoden aikana, ja voin todella sanoa rakastavani työtäni valmentajana.

Seuraatko edelleen HIFK:ta Kaliforniasta?

Vaimoni perhe ja suku asuu Espoossa, joten käymme Suomessa jokaisena kesänä, ja vietämme myös joka toisen joulun täällä. Pyrin aina pääsemään ainakin yhteen otteluun per kesä yhdessä lasteni, eli Madeleinen (7) ja Kaydenin (4) kanssa. Olen erittäin iloinen siitä, että HIFK on tehnyt paluun Veikkausliigaan ja tarkistan aina joukkueen viimeisimmän ottelun tuloksen heti aamulla herättyäni. Toivoisin, että otteluita voisi seurata suorana myös täällä Kaliforniassa, mutta toistaiseksi en ole vielä löytänyt luotettavaa tapaa siihen. Seura ja kannattajat ovat kuitenkin tehneet minusta elinikäisen HIFK-kannattajan!

Tämä on aika kliseinen kysymys, mutta sinun tapauksessasi se on myös pakko esittää. Eli, mitä haluaisit sanoa HIFK:n kannattajille?

Suomen parhaimmille kannattajille: Kiitos teidän jatkuvasta tuestanne läpi niin hyvien kuin huonojen hetkien sinä aikana, kun olin Suomessa. En koskaan tule unohtamaan yhteistä matkaamme kaudella 2010. Uskon puhuvani kaikkien IFK-pelaajien puolesta, kun sanon, että TE olette seuran sydän! Se energia, jonka te tuotte JOKAISEEN YKSITTÄISEEN OTTELUUN, on aivan uskomaton, ja se auttaa meitä antamaan kaikkemme kentällä. Älkää IKINÄ lakatko tukemasta tätä upeaa seuraa. Teidän vuoksenne otteluihin on niin hienoa tulla paikan päälle. Toivottavasti saan mahdollisuuden tulla katsomaan HIFK:n peliä paikan päällä ensi kesänä!