Wanhat Legendat: Matti Haahti

Artikkelisarja Wanhat Legendat esittelee tällä kertaa miehen joka pelasi HIFK:ssa kolmella eri vuosikymmenellä. Toisin kuin aiemmin tässä sarjassa esiintyneet vanhat tähtipelaajat, Matti Haahti ehti tehdä huomattavan pääsarjauran muuallakin kuin tähtirinnoissa. Hänen uransa oli kuitenkin varsin pitkä ja menestyksekäs myös HIFK:ssa, minkä lisäksi hän viihdytti katsojia sekä pelitaidoillaan että hauskoilla tempauksillaan.

Tarina alkaa tällä kertaa Helsingin sijasta Tampereella, missä Matti Haahti (s. 8.6.1936) potki palloa kavereidensa kanssa jo pikkupoikana. Melko pian sotavuosien jälkeen hän liittyi Ilves-Kissojen juniorijoukkueeseen. Ilves-Kissat oli Viipurista muuttanut evakkoseura, mutta Haahdella itsellään ei ole karjalaisia sukujuuria. Seuran edustusjoukkue sen sijaan oli täynnä viipurilaisia pelaajia, kun Ilves-Kissat voitti Suomen mestaruuden vuonna 1950. Huipulta putoaminen tapahtui kuitenkin nopeasti ja tamperelaistunut seura joutui tyytymään Suomensarjan ja maakuntasarjan peleihin kausien 1952 – 1955 ajan. Nuori puolustaja Haahti nousi Ilves-Kissojen edustusjoukkueeseen juuri noina vuosina.

Matti Haahti oli alun perin keskustukimies, mutta siirtyi sittemmmin puolustajaksi. Hänet muistetaan ennen kaikkea nopeudestaan: 100 metriä taittui 11 sekunnin pintaan. Mutta muitakin hyviä ominaisuuksia löytyi.
– Olin sellainen höpöttäjä kentällä, joka vähän hermostutti vastustajia. ”Setä ottaa pallon pois” ja tällaista. Olin lisäksi puolustajaksi varsin pienikokoinen, joten pieniä koiruuksia piti välillä harrastaa että voitti pääpalloja. Mutta ei siitä kukaan pannut pahakseen. Loppujen lopulta olen aina tullut kaikkien kanssa hyvin toimeen, Haahti kertoo.

Tampereella vietettyjen kouluvuosien sekä armeijan jälkeen Matti Haahti muutti opintojen perässä Helsinkiin syksyllä 1956, ja hän on asunut pääkaupunkiseudulla siitä lähtien. Haahti edusti kuitenkin Ilves-Kissoja vielä kausien 1956 ja 1957 ajan. Tässä vaiheessa Ilves-Kissat oli palannut mestaruussarjaan, joten tamperelainen pääsi debytoimaan pääsarjatasolla syntymäkaupungissaan. Hyvät otteet pantiin merkille myös maajoukkueen johtoportaassa, ja syyskuussa 1957 Haahti pelasi uransa ensimmäisen A-maaottelun. Vastustajana oli Englanti ja pelipaikkana sittemmin hyvinkin tutuksi käynyt Olympiastadion.

Punaiseen tähtipaitaan

Syksyllä 1957 oli kuitenkin myös seuranvaihdon aika. Helsingissä riitti hyviä vaihtoehtoja: HPS oli tuore Suomen mestari, Kiffen oli voittanut kultamitalit pari vuotta aikaisemmin, ja myös HJK pelasi pääsarjaa. Matti Haahti valitsi kuitenkin punaisen tähtipaidan. HIFK oli pelannut Suomensarjassa (silloinen toiseksi ylin sarjataso) koko vuosikymmenen, mutta palasi mestaruussarjaan sopivasti juuri syksyllä 1957.

– Olin maajoukkueympyröissä tutustunut IFK:n kavereihin (Hannu Kankkonen, Stig Holmqvist, Carl-Magnus Ekman) ja tullut heidän kanssaan hyvin toimeen. Ja kun seuran puheenjohtaja Helmut ”Bubi” Hess kuuli että olin muuttanut Helsinkiin opiskelemaan, hän otti yhteyttä ja kyseli olisinko kiinnostunut tulemaan IFK:hon pelaamaan. Ajattelin että mikäpä siinä, oppisin lisäksi paremmin ruotsia, mikä oli joukkueen kieli siihen aikaan, Matti Haahti muistelee.

– Kyllähän myös muut Helsingin seurat olivat minun perässäni, etenkin HPS, mutta IFK tuntui yksinkertaisesti hyvältä vaihtoehdolta! Joukkue otti minut hyvin vastaan enkä missään vaiheessa tuntenut itseäni ulkopuoliseksi, vaikka en ollut ruotsinkielinen enkä stadilainen. Oppikoulun ansiosta kuitenkin osasin ruotsia sen verran, ettei minua torilla ilmaiseksi myyty!

 

– Tampereella siirtooni taas ei suhtauduttu kovinkaan myönteisesti. Aamulehti kirjoitti minusta hyvinkin negatiivisesti ja kun ensimmäisen kerran olimme IFK:n kanssa Ratinassa pelaamassa, alkoi vihellyskonsertti heti kun koskin palloon. Itse en tästä kuitenkaan välittänyt, minä pelasin IFK:lle ja sillä siisti. Ensimmäinen vuosi oli pahin mutta sitten se alkoi vähitellen tasoittua. Ja kyseessä oli siis nimenomaan katsojien reagointi, ei kukaan vanhoista joukkuetovereistani minulle kaunaa kantanut. Siihen aikaan pelaajasiirrot joka tapauksessa herättivät enemmän tunteita kuin nykypäivänä, Haahti pohtii.

Mestaruuksia ja menestystä

Vaikka joukkue oli vasta noussut mestaruussarjaan, ei menestystä tarvinnut kauan odotella. HIFK otti SM-pronssia heti kaudella 1958 ja seuraavana vuonna juhlittiin jo Suomen mestaruutta. Tähtirinnat uusivat mestaruutensa kaudella 1961. Syksyllä 1960 HIFK osallistui puolustavana mestarina Euroopan Cupiin (nykyisen Mestarien liigan edeltäjä). Kotiottelu IFK Malmöa vastaan Olympiastadionilla oli ensimmäinen Suomessa pelattu euro-ottelu, ja kentällä oli luonnollisesti myös punapaitojen luotettava puolustaja Matti Haahti. Miten näin nopea nousu Suomensarjasta maan parhaaksi joukkueeksi oli mahdollinen?

– Hyvät pelaajat sekä loistava joukkuehenki, niin yksinkertaiselta kuin se kuulostaakin. Puhalsimme yhteen hiileen ja lähdimme aina voittamaan jokaista ottelua. Seuran vahva mies Bubi Hess oli tiiviisti mukanamme, kuten myös jalkapallojaoston puheenjohtaja Erik Saxberg. Ja valmentajamme Roland Wiik oli sellainen hyvä auktoriteetti, jota arvostin suuresti. Voin allekirjoittaa sen mitä Stig Holmqvist on aiemmin sanonut: Roland on taktisesti etevin valmentaja, jonka joukkueessa olen pelannut. Yritimme parhaamme mukaan toteuttaa hänen ajatuksiaan kentällä.

– Mainio esimerkki tästä oli ensimmäinen SM-sarjan otteluni IFK:ssa 1958, jolloin Roland Wiik siirsi minut liberoksi. Olimme hävinneet harjoitusottelun Hakalle vähän ennen sarjan alkua peräti 2-6, ja ensimmäinen ottelumme mestaruussarjassa oli taas Valkeakoskella Hakaa vastaan. Rolandin ratkaisu tähän oli soveltaa ns. Riegel-systeemiä (”Salpa”), jonka oli kehittänyt itävaltalainen Karl Rappan: laitetaan puolustuslinjan taakse nopea kaveri, joka vetää pallot katsomoon ja ottaa pistot pois. Taktiikka tehosi ja voitimme 1-0. Aina puhutaan että Timo Kautonen (Reipas) oli ensimmäinen libero Suomessa, mutta itse luulen kyllä että minä olin ensimmäinen, muistelee Matti Haahti.

 

Kun HIFK voitti Suomen mestaruuden kaudella 1959, Matti Haahti pelasi kaikissa joukkueen 18 sarjaottelussa. Siihen aikaan kultamitalit jaettiin kuitenkin vain niille 11 pelaajalle, jotka olivat pelanneet kauden aikana eniten. Tämän takia mestarien virallisilta nimilistoilta puuttuu esimerkiksi kovaluinen puolustaja Åke Lindman – siitäkin huolimatta että Åke pelasi yhtä monta ottelua (10) kuin esimerkiksi mestariksi laskettu laitahyökkääjä Kaj Sylvander. Lindman oli kokenut saman kohtalon jo vuonna 1947, jolloin HIFK oli edellisen kerran voittanut Suomen mestaruuden. Nyt tämä asia onneksi ratkaistiin tyylikkäällä tavalla.

– Minun muistini mukaan IFK kysyi Palloliitolta luvan, ja teetti Åkelle oman mitalin. Bubi Hess oli tässä asiassa aktiivinen. Minusta se oli hieno juttu ja aivan oikein tehty! Åke oli muutenkin sellainen pelaaja, jota kunnioitin ja arvostin. Olihan hän meitä muita vanhempi, pelannut maajoukkueessa ja mm. vuoden 1952 olympialaisissa, joten totta kai me katsoimme häntä ylöspäin. Ja olihan Åke tietysti se pelaaja, joka opetti minulle liukutaklaamisen.

– Mutta se täytyy sanoa että Åke ei todellisuudessa lainkaan ollut sellainen tyly ja karski persoona, jollaista hän elokuvissa aina näytteli. Hän oli hyvin sympaattinen, mukava ja kaikkien kanssa hyvin toimeen tuleva ihminen. Vietän nykyään talvet Espanjassa ja olin siellä myös maaliskuussa 2009, kun Åke kuoli. Kun palasin Suomeen, kävin ensitöikseni viemässä kukkia Åken haudalle.

Maajoukkue, Allianssi – ja pastillit

Kaudet 1958 – 1961 toivat Matti Haahdelle hienoja jalkapallokokemuksia muuallakin kuin HIFK:ssa. Hän kuului noina vuosina A-maajoukkueen vakiokalustoon. Haahden uran kohokohta sinivalkoisessa edustuspaidassa oli Saksan demokraattisen tasavallan eli DDR:n kaataminen (3-2) Olympiastadionilla syyskuussa 1959. Pelipaikan lisäksi myös useimmat pelikaverit olivat tuttuja, sillä Suomen joukkueessa oli yhteensä kuusi pelaajaa HIFK:sta. Matti Haahti pelasi uransa aikana 25 A-maaottelua, joista viimeisen tosin jo niinkin aikaisin kun 1962 eli vain 26 vuoden ikäisenä.

 

Nopeajalkainen puolustaja pelasi myös lukuisia otteluita Allianssissa, helsinkiläisten seurojen yhteenliittymässä joka pelasi näytösotteluita ulkomaalaisia huippujoukkueita vastaan. Näistä parhaiten on jäänyt mieleen tasapeli (1-1) legendaarisen brasilialaisseura Vasco da Gaman kanssa. Tärkeintä oli kuitenkin kaksi Suomen mestaruutta HIFK:n paidassa. Kuinka joukkueen luottopakki vertailisi vuosien 1959 ja 1961 mestarijoukkueita?

– Vuonna 1959 pääsimme ehkä vielä hiukan yllättämään muut, 1961 taas kaikki jo tiesivät että IFK on kova ryhmä joka tavoittelee mestaruutta. Joukkue oli jonkin verran muuttunut; mukaan olivat tulleet mm. Pekka ”Pjotr” Hämäläinen, Pertti Hartikainen ja pari muuta. Vertailu on vaikeaa, mutta näistä kahdesta mestaruuskokoonpanosta pitäisin ehkä sittenkin vuoden 1959 joukkuetta etevämpänä, sanoo Matti Haahti.

Pelitaitojen lisäksi Matti Haahti muistetaan myös hauskoista tempauksista otteluiden aikana. Hän lienee ainoa suomalainen pääsarjatason jalkapalloilija, joka on tarjonnut vastustajalle pastilleja kesken ottelun!
– Tapahtui joskus 1960-luvulla, kun pelasimme muistaakseni Hakaa vastaan. Ajattelin että tämä on nyt niin helkkarin monotonista ja totista touhua, että jotain kivaa täytyy keksiä. Olin ottanut Sisu-pastilliaskin taskuun, siihen aikaan pelihousuissa oli taskut. Sitten tuli sellainen tilanne pelissä että otin Markun (Kumpulampi) kiinni ja liukutaklasin hänet. Ja kun Markku sitten nousi pystyyn, ojensin hänelle askin ja sanoin ”Ota poika Sisua, sillä pärjää pitkälle”. Muutaman kerran sitä tein, sen jälkeen joku Palloliiton valiokunta sitten ilmoitti että jos jatkan tätä, saan varoituksen joka kerralla!

Lahteen ja takaisin

Neljän menestyksekkään HIFK-kauden jälkeen Matti Haahti vaihtoi mustaoranssiin raitapaitaan. Haahti edusti Reipasta vuosina 1962 – 1968 ja menestys jatkui myös Lahdessa; tuloksena oli kaksi Suomen mestaruutta (1963 ja 1967) sekä kolme himmeämpää mitalia. Reippaan riveissä Haahti voitti lisäksi uransa ainoan Suomen Cupin kaudella 1964. Kuriositeettina mainittakoon että Reipas on juuriltaan viipurilainen seura – aivan kuten Ilves-Kissat, jossa Haahti oli uransa aloittanut.

– Tutustuin tulevaan vaimooni Virpiin (ent. Siljander) Pajulahden urheiluopistolla, kun hän oli siellä naisten yleisurheilumaajoukkueen leirillä. Virpi on kotoisin Lahdesta ja rupesin käymään siellä sen verran usein, että Reippaan miehet alkoivat kysellä perääni. Siirtoon vaikutti myös Olli Heinonen, joka oli tuttu pelikaveri Ilves-Kissoista ja maajoukkueesta. Menimme Virpin kanssa naimisiin vuoden 1961 lopussa, mutta asuimme edelleen Helsingissä, ja edustin siis täältä käsin Reipasta seuraavan seitsemän kauden ajan, kertoo Matti Haahti.

– Syksyllä 1968 olin jo lopettamassa uraani. Ikää oli 32 vuotta ja töitäkin piti tehdä, joskin täytyy mainita että työnantajani Valio aina suhtautui positiivisesti peli- ja harjoitusmatkoihini. Samaan aikaan kuitenkin IFK alkoi tavoitella paluuta mestaruussarjaan, ja jalkapallojaoston nokkamies Helge Jansson otti minuun yhteyttä.

– Paluu IFK:hon järjestyi sitten melko nopeasti. Vaimonikin oli sitä mieltä että minun olisi parempi pelata Helsingissä, niin ei enää tarvitse koko ajan ajaa Lahteen ja takaisin. Ja mieluummin minä tietenkin pelasin tutussa IFK:ssa kuin jossain muussa kaupungin seurassa. Voidaan sanoa että tulin kotiin, toteaa Matti Haahti syksystä 1968.

Toistamiseen tähtirinnoissa

Sillä aikaa kun Matti Haahti edusti Reipasta, oli HIFK vähitellen menettänyt asemiaan kansallisella huipputasolla ja syksyllä 1966 tähtirinnat putosivatkin mestaruussarjasta. Nyt puhalsivat kuitenkin uudet tuulet eikä Haahti suinkaan ollut ainoa huippupelaaja, joka syksyllä 1968 siirtyi HIFK:n riveihin. Seuraavalla kaudella joukkueella oli vain yksi tavoite ja tämä myös toteutui: punapaidat palasivat pääsarjaan syksyllä 1969. Ei kuitenkaan aivan helpolla, sillä karsintasarja tuotti HIFK:lle melkoista tuskaa.

– Ensimmäinen karsintasarjan ottelumme pelattiin Kemissä Intoa vastaan ja siellä tuli heti turpaan. Ottelun jälkeen uhosimme heille että nähdään Stadissa, ja katsotaan kuinka siellä käy. No, huonosti kävi, sillä hävisimme Innolle myös kotona! Loppu oli kuitenkin onnellinen ja olihan se melkoista juhlaa, kun nousu varmistui Olympiastadionilla. Yleisöäkin oli yllättävän paljon (yli 4.000) ottaen huomioon että ottelu alkoi jo kello 15 perjantaina, sillä valoja ei ollut.

 

Uusi vuosikymmen alkoi siis jälleen mestaruussarjassa ja menestystäkin tuli, sillä HIFK otti SM-pronssia 1970 ja SM-hopeaa 1971. Jälkimmäisellä kaudella ohjelmassa oli myös europelejä, sillä tähtirinnat kohtasivat UEFA-cupissa (nykyisen Eurooppa-liigan edeltäjä) norjalaisen Rosenborgin. Mukana noissa otteluissa oli luonnollisesti myös luotettava puolustaja Matti Haahti, joka näin ollen on Torbjörn Wiikin ohella ainoa pelaaja, joka on edustanut HIFK:ta sekä Euroopan Cupissa että UEFA-cupissa.

– Hävisimme ensimmäisen ottelun Rosenborgille vieraissa, mutta ajattelimme että Suomessa on mahdollisuus voittoon. Mielestäni pelasimme Stadissa hyvän pelin, mutta hävisimme silti niukasti (0-1), kuittaa Haahti HIFK:n toistaiseksi viimeisen esiintymisen Euroopan kentillä.

Mestaruussarja alkoi vuonna 1972 normaaliin tapaan vappuna ja sen kunniaksi Matti Haahti päätti jälleen viihdyttää sekä katsojia että kanssapelaajiaan. Pastillien sijasta hän tarjosi pieniä keltaisia ilmapalloja vastustajilleen. Pelin ollessa poikki Haahti puhalsi itsekin nopeasti yhden pallon täyteen ilmaa ja päästi sen lentoon, jolloin tästä tietenkin lähti asiaankuuluva ääni. ”Ehkäpä tulee vielä se päivä, jolloin Haahti alkaa kesken pelin pelata pasianssia. Ja hoitaa kuitenkin oman tonttinsa moitteettomasti”, arveli Ilta-Sanomien Jouko Heinonen seuraavana päivänä.

 

Kauden 1972 alussa Matti Haahdesta tuli ennätysmies. Kun HIFK kohtasi HJK:n toukokuun lopussa Olympiastadionilla, Haahti pelasi uransa 305. mestaruussarjaottelun ja siirtyi yksin kaikkien aikojen tilaston kärkeen. Tämä tapahtui vieläpä sikäli sopivassa ottelussa, että aikaisempaa kärkilukemaa piti hallussaan HJK:ta edustanut Reijo Jalava. Tähtirinnat pääsivät Haahden kunniaksi juhlimaan myös paikallisottelun voittoa (3-2). Sen jälkeen juhlan aiheet jäivät punapaidoilta kuitenkin valitettavan vähiin. Yhtenä suosikeista kauteen lähtenyt HIFK ajautui nimittäin pitkään tappiokierteeseen ja putosi mestaruussarjasta. Tähtirintojen paluuta saatiin odottaa tähän syksyyn saakka eli 42 vuoden ajan!

Jalkapalloilijasta maratonjuoksijaksi

– Olin taas lopettamassa uraani syksyllä 1972, olihan minulla ikääkin jo 36 vuotta. Siinä kävi sitten kuitenkin niin että minut houkuteltiin vielä vuodeksi Lahteen (Lahti-69) ja toiseksi vuodeksi Tampereelle (Ilves-Kissat) pelaamaan. Ura pääsarjatasolla oli sen jälkeen ohi, mutta jalkapallon pelaaminen jatkui kauden 1974 jälkeen vielä alasarjoissa Leppävaaran Pallossa sekä ikämiehissä vuosien ajan, kertoo Matti Haahti, joka pelasi mestaruussarjassa yhteensä 354 ottelua. Hän piti ennätystä nimissään aina vuoteen 1982, jolloin sen otti entinen pelikaveri Reippaasta, nyt Kuusysiä edustanut Timo Kautonen.

Kun jalkapallon pelaaminen alkoi jäädä taakse, innostui Matti Haahti 1980-luvulla maratonjuoksusta. Nopealta mieheltä löytyi myös kestävyyttä, minkä todistaa komea ennätys 2.52.16. Tämä tulos syntyi Helsinki City Marathonilla 1986, jolloin Haahti oli 50-vuotias! Ja hän oli tässä vaiheessa siis jo tehnyt jalkapallossa poikkeuksellisen pitkän uran huipputasolla. Haahti pelasi mestaruussarjassa 18 täyttä kautta ja oli mukana leikissä vielä 38-vuotiaana. Tähän ei kovinkaan moni suomalaispelaaja ole edes myöhempinä vuosikymmeninä pystynyt. Mikä siis oli miehen pitkän uran salaisuus?

 

– Olen alusta asti halunnut päästä eteenpäin siinä mitä teen. Jo pikkupoikana, kun kävin Stadikalla katsomassa maaottelua, päätin että tuon paidan minä vielä ylleni puen. Aina on ollut tavoitteita: päästä edustusjoukkueeseen, nousta Suomensarjaan, nousta mestaruussarjaan ja niin edelleen. Ja kun sitten aikanaan IFK:ssa saavutin ensimmäisen SM-mitalin ja sitten ensimmäisen mestaruuden, se vain ruokki tätä tavoitehakuisuutta.

– Täysin sama juttu oli maratonjuoksussa, minulla oli aina tavoite johon pyrin. Ja tavoitteeseen täytyy aina sitkeästi pyrkiä, eikä heittäytyä sohvan pohjalle. Kilpailuhenki oli toinen asia. Nautin pelistä ja pelaamisesta, ja minulla oli aina suuri voittamisen tahto, kertoo Matti Haahti. Samaa mieltä on myös hänen entinen joukkuetoverinsa Stig Holmqvist. Wanhat Legendat – sarjassa ”Stigu” kertoi pari vuotta sitten, että HIFK:n huippuaikoina joukkueessa oli kolme pelaajaa jotka vihasivat häviämistä erityisen paljon: hän itse, Unto Nevalainen – ja Matti Haahti!

Muistoja ja nykypäivää

– Parhaat muistoni IFK:sta ovat oikeastaan ne ensimmäiset kaudet (1958 ja 1959), jolloin nousimme huipulle. Oli miellyttävää tulla tähän seuraan. Minähän tosin tulin ikään kuin katettuun pöytään siinä mielessä, että muut olivat jo hoitaneet nousun mestaruussarjaan. Åke Lindman oli suuri tähti jota arvostin, vaikka ei hänellä mitään tähden elkeitä ollut, ja oli hienoa voittaa mestaruus hänen kanssaan. Muista hyvistä pelikavereista voidaan mainita Stig Holmqvist, joka oli hyvin orientoitunut peliin ja vaativa sekä itseään että muita kohtaan. Hannu Kankkonen ja Anders ”Antti” Westerholm olivat myös hyviä kavereita, muistelee Matti Haahti.

Nykyisin Matti Haahti seuraa HIFK:ta muutaman ottelun verran kaudessa. Monen muun vanhan IFK-legendan tapaan Haahti oli lisäksi paikalla kesällä 2013, kun legendaarisen Väinämöisen kentän upouutta tekonurmea juhlistettiin. Rientoihin osallistumista rajoittaa se, että vanha huippupelaaja viettää puolet vuodesta Valencian lähistöllä Espanjassa. Ja Espanjassa Matti Haahti oleskeli myös lokakuun alkupäivinä saadessaan iloisen tiedon HIFK:n noususta Veikkausliigaan!

 

– Minun piti viimeisen pelin jälkeen oikein ”hieraista” silmiäni, kun luin Husiksesta (Hufvudstadsbladet) nousun toteutuneen. Siellä oli paljon ilonpurkauksia kuvissa. Toki tuli mieleen kausi 1969 eli 45 vuotta sitten, jolloin olin myös itse nostamassa IFK:ta sarjaa ylemmäksi. Sekin oli silloin jotakin niin upeaa, kun olimme täyttäneet silloiseen joukkueeseen asetetut toiveet. Erilaiset tunnekuohut liikkuivat sisälläni, kun luin kaiken nimenomaan Husiksen urheilusivuilta. Tällöin tuntui siltä kuin itsekin olisin ollut mukana tuossa ”ihmeteossa”.

– Totta kai oletin, että IFK vielä nousee sille sarjatasolle, jolle se kuuluu.  Joka vuosi odotin nousua, olinhan pelannut ehkä parhaimmat vuoteni juuri IFK:ssa ja voittanut seurassa kaksi kultaa ja muitakin mitaleita. IFK:n aikana solmitut ystävyyssuhteetkin ovat säilyneet läpi elämän. Me tunsimme, että IFK on koko perheen – myös vaimojen ja lasten – seura ja joukkue.

– Toivon IFK-hengen vahvistuvan, elävän voimakkaana ja säilyvän vielä pitkään! sanoo Matti Haahti, punaista tähtipaitaa kolmella vuosikymmenellä kantanut jalkapallolegenda.

Kuvat: HIFK, Matti Haahti, Urheilun Kuva-Aitta, HBL.