Töölön Pallokenttä lauantaina 4. lokakuuta noin kello 18. Erotuomari viheltää Ykkösen ottelun HIFK – FC Jazz päättyneeksi, ja tähtirintojen villit juhlat alkavat. HIFK on noussut Veikkausliigaan ja näin ollen palannut jalkapallon pääsarjajoukkueeksi ikuisuudelta tuntuneen 42 vuoden tauon jälkeen.
Valtavaan riemuun sekoittuu annos hämmennystä, sillä tuskin kukaan uskoi HIFK:n nousumahdollisuuksiin vielä muutamaa viikkoa aikaisemmin. Tuolloin punapaidat olivat sarjaa johtavaa KTP:tä 11 pistettä perässä, ja jäljellä oli enää neljä kierrosta. Mutta niin vain kotkalaisten etumatka suli olemattomiin ja HIFK kiri kalkkiviivoilla sarjan kärkipaikalle.
Riemua, hämmennystä ja myös liikutusta. Bolliksen runsaasti kansoitetuilla lehtereillä oli paljon myös varttuneempia ihmisiä, jotka olivat todistamassa HIFK:n putoamista mestaruussarjasta syksyllä 1972. Moni heistä totesi lähes samankaltaisin sanoin: ”Tätä päivää en olisi uskonut enää näkeväni”. Eikä mikään ihme, niin pitkä ja mutkikas on HIFK:n korpivaellus ollut.
HIFK:n jalkapallon kohtalo on Suomessa ainutlaatuinen, sillä yksikään seura ei ole aikaisemmin palannut pääsarjatasolle yhtä pitkän poissaolon jälkeen. Tähän mennessä ennätystä on pitänyt hallussaan toveriseura Åbo IFK, joka putosi mestaruussarjasta 1935 ja palasi 1963, eli 28 vuoden tauon jälkeen. Pääsarjatasolla Turun ”kanarialintuja” ei tosin ole vuoden 1967 jälkeen enää nähty.
Oman sävynsä HIFK:n tarinaan tuo se kontrasti, joka vallitsee loiston päivien ja synkkyyden välillä. Tähtirinnat ovat voittaneet seitsemän Suomen mestaruutta, mutta toisaalta joutuneet tyytymään myös pelaamiseen neljännessä divisioonassa – viideksi korkeimmalla sarjatasolla. Eikä vain kerran vaan kahteen otteeseen, ja yhteensä peräti seitsemän kauden (1980-1983, 2003-2005) ajan.
Ainutlaatuista Suomessa ja hyvin poikkeuksellista myös muualla Euroopassa, mutta Ranskasta löytyy tähtirinnoille eräänlainen kohtalotoveri. Pohjoisranskalainen Stade de Reims on voittanut kuusi maansa mestaruutta, mutta putosi pääsarjasta 1979. Paluuta saatiin odotella 33 vuoden ajan, ja heikoimmilla hetkillään 1990-luvulla seura pelasi Ranskan kuudennella sarjatasolla.
Stade de Reims nousi jälleen pääsarjaan keväällä 2012 ja on sittemmin vakiinnuttanut paikkansa Ligue 1:ssä. Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että myös ranskalaisjoukkueen peliasuun kuuluu punainen paita ja valkoiset housut. Mainittakoon lisäksi että Stade de Reims kuului 1950-luvulla Euroopan huippujoukkueisiin, jonka riveissä pelasivat mm. aikakauden suurimpiin tähtiin kuuluneet Just Fontaine ja Raymond Kopa.
Kaiken punaisen ilon keskellä on joka tapauksessa hyvä muistaa yksi keskeinen asia: toisin kuin moni muu vastatuuleen ajautunut suomalainen jalkapalloseura, HIFK on kaikesta huolimatta koko ajanut jatkanut toimintaansa, läpi vaikeiden vuosien ja vuosikymmenien. Tämä ei olisi ollut mahdollista ilman niitä lukemattomia ihmisiä, jotka ovat antaneet seuran hyväksi oman vapaa-aikansa ja työpanoksensa. Ilman heitä ei myöskään Bolliksella olisi juhlittu lokakuun 4. päivänä 2014.
Pallokentän bileet tuskin unohtuvat keneltäkään, joka oli paikalla lauantaina viikko sitten. Ja juhlat olisi ansaittu joka tapauksessa vaikka nousua ei olisi tullutkaan, niin upean kauden tähtirinnat pelasivat. Viimeisen sanan saakoon siis joukkueen esimerkillinen kapteeni Esa Terävä. Ottelun jälkeisessä Huuhkaja-TV:n haastattelussa, HIFK:n kannattajia kiittäessään, lausui Eski näin:
”Se yhteisöllisyys mikä meillä tässä seurassa on, se on jotain poikkeuksellista, minkä voi kokea vain tulemalla osaksi tätä juttua. Ja kun siihen kerran pääsee mukaan, ei sieltä enää halua pois!”
Kuvat: HIFK, L’union-L’Ardennais
Kiitokset: Karel Stokkermans, RSSSF
