Sotien jälkeisessä Helsingissä nuoret pojat urheilivat innokkaasti, eikä Pekka Hämäläinen ollut tässä asiassa mikään poikkeus. Pelikavereitakin löytyi läheltä, sillä samassa Välskärinkatu 5:n kerroksessa asui Böckelmanin veljeskolmikko. Veljekset olivat melkoisia pallotaitureita ja vanhimmat heistä harrastivatkin jo aktiivisesti eri joukkuelajeja – ja tietenkin HIFK:ssa. Vähitellen myös Pekka itse kiinnostui ja ryhtyi aktiivisesti seuraamaan punapaitojen edesottamuksia eri lajeissa. HIFK:n jäseneksi Pekka Hämäläinen liittyi vuonna 1953.
Varsinainen pelaajaura tähtirinnoissa alkoi hiukan myöhemmin. Pekka pelasi jääkiekkoa ja jalkapalloa Karhu-Kissojen riveissä, mutta kesti oman aikansa ennen kun hän uskoi olevansa tarpeeksi hyvä mahtuakseen HIFK:n joukkueeseen. Tuohon aikaan HIFK nimittäin tunnettiin Helsingin parhaana jalkapallon junioriseurana, eikä vähiten legendaarisen valmentajan Carl-Magnus ”Calle” Branderin ansiosta. Nuori herra Hämäläinen otti kuitenkin paikkansa tähtirintojen A-juniorijoukkueessa. Hän pelasi keskikentällä vasempana tukimiehenä.
– Calle Brander oli aina positiivinen ja kannustava, eikä hänen tarvinnut ääntään korottaa tullakseen kuulluksi. Callen auktoriteetti pelaajien keskuudessa oli ehdoton, muistelee Pekka junioriaikojen valmentajaansa.
1950-luvun lopulla HIFK palasi kansalliselle jalkapallohuipulle. Nousua mestaruussarjaan (1957) seurasi ensin SM-pronssi ja vuonna 1959 Suomen mestaruus. Näihin aikoihin seuran kakkosjoukkueella oli tärkeä rooli: siellä pelasi usein lepovuorossa olevia ja loukkaantumisesta toipuvia edustusjoukkueen pelaajia, mutta myös parhaat A-juniorit saivat näytönpaikan. Lisäksi valmentaja Roland Wiik kutsui silloin tällöin A-junioreita ”Ettanin” harjoituksiin. Tätä kautta myös Pekka Hämäläinen pääsi HIFK:n edustusjoukkueen toimintaan mukaan.
– Kakkosjoukkueen ja yhteisten harjoitusten myötä A-juniorit tulivat kavereiksi edustuksen pelaajien kanssa. Kaikki tunsivat olevansa samaa porukkaa. Askel edustusjoukkueeseen oli henkisesti lyhyt, ja siihen pääsy oli vain pelitaidoista kiinni, Pekka kertoo.
Edustukseen – ja Neuvostoliittoon!
Pekka Hämäläinen kasvoi korkoa HIFK:n kakkosjoukkueessa kahden kauden ajan. Tammikuussa 1960 valmentaja Roland Wiik vihdoin kutsui Pekan mukaan, kun edustusjoukkueen harjoitukset tammikuussa alkoivat. Harjoituskausi sujui hyvin ja Hämäläinen vakiinnutti paikkansa joukkueen oikeana laitahyökkääjänä. Kyseisen tontin vakituinen haltija HIFK:ssa oli Carl-Magnus Ekman, mutta ”Calle” oli tuolloin ulkomailla opiskelemassa. Nopeana ja hyvän oikean jalan omaavana pelaajana Pekka Hämäläinen oli kuitenkin mitä sopivin korvaaja.
Pekka Hämäläinen ahdistelee Kiffenin maalia. (Kuva: Hufvudstadsbladetin arkisto)
Kausi 1960 alkoi hyvin sekä HIFK:lta että Pekalta, kunnes oli kolmannen mestaruussarjaottelun vuoro. Tähtirinnat kohtasivat Olympiastadionilla paikalliskilpailijansa Pallo-Pojat, ja puolen tunnin kohdalla Hämäläisen reisilihas revähti niin pahasti että kausi käytännössä päättyi siihen. Kesti lähes vuoden päivät ennen kun reisi parani entiselleen.
– Repeämiskohta tuntuu lihaksessa edelleen, yli 50 vuotta myöhemmin, Pekka toteaa.
Loukkaantumisesta huolimatta Pekka Hämäläinen pääsi mukaan, kun HIFK kesäkuun alussa lähti pelimatkalle Neuvostoliittoon. Viisumit ja muut paperit oli nimittäin jo tehty sen perusteella, että Hämäläinen on ryhmässä mukana. Tuohon aikaan Suomen ja Neuvostoliiton jalkapallomestarit kohtasivat toisensa vuosittain ystävyysottelussa ja oli sovittu, että HIFK kohtaa Torpedon Leninin stadionilla Moskovassa. Lisäksi ohjelmaan kuului kaksi ottelua etelämpänä paikallisia joukkueita vastaan.
Omaksikin yllätyksekseen Pekka Hämäläinen valittiin pelaamaan Torpedoa vastaan. Hän pystyi jalallaan jonkin verran juoksemaan, mutta pelipanos jäi ymmärrettävästi vaatimattomaksi. Torpedo voitti maalein 3-0 ottelun, jota eri lähteistä riippuen oli seuraamassa 45.000 – 50.000 katsojaa. Tämä lienee suurin yleisömäärä, jonka edessä mikään HIFK-joukkue on koskaan pelannut. Kotimaisten sarjapelien jälkeen huima kokemus suomalaisille jalkapalloilijoille!
Moskovasta jatkettiin lentokoneella etelään. Kohteina olivat Krasnodar ja Taganrog, joissa HIFK kohtasi paikalliset joukkueet häviten selvin lukemin. Ei mikään ihme sillä joukkue otti reissun rentouttavana turistimatkana, ja halpaa vodkaa kului reippaanpuoleisesti. Muutenkin eksoottiselle kokemukselle antoi oman mausteensa avoin vihamielisyys, jonka suomalaiset etelässä kohtasivat.
HIFK Neuvostoliitossa.
– Taganrogissa isännät kertoivat meille, että olimme ensimmäiset ulkomaalaiset vieraat kaupungissa vuonna 1945 päättyneen sodan jälkeen! Ja vaaleatukkaisina muistutimme saksalaisia, joista sikäläisillä ei kovinkaan hyviä muistoja tietenkään ollut. Niinpä seurauksena oli käsirysyjä paikallisten miesten kanssa. Isäntämme kehottivatkin meitä välttämään kaupungilla liikkumista, muistelee Pekka.
Suomen mestarit
HIFK-miehistö palasi Suomeen lähes parin viikon seikkailun jälkeen, mutta muuten kausi 1960 oli tähtirinnoille pettymys. Hallitseva mestari joutui nimittäin tyytymään mestaruussarjassa viidenteen sijaan, ja eroa kultajoukkue Hakaan kertyi peräti 18 pistettä. Paluu valtaistuimelle olikin seuraavalla kaudella HIFK:n ainoa tavoite. Valmennusapua saatiin nyt Unkarista, joka tuohon aikaan oli huipputason jalkapallomaa. Alun perin muissa asioissa Suomeen saapunut Istvan Wampetis pestattiin nimittäin HIFK:n valmentajaksi!
Joka tapauksessa kausi alkoi HIFK:lta mainiosti ja ennen kevätkierroksen viimeistä ottelua tähtirinnat johtivat sarjaa tasapisteissä Hakan kanssa. Mutta Pekka Hämäläisen kohdalla asiat eivät olleet yhtä hyvin.
– Minun oli vaikea mahtua joukkueeseen ja pohdin jopa seuranvaihtoa. Sitten, ennen kevätkierroksen päättänyttä Haka-ottelua, valmentaja Wampetis halusi kokeilla minua sentterinä. Tein Stig Holmqvistin syötöstä maalin jo viiden minuutin jälkeen, ja voitimme ottelun 4-2. Sain jatkaa keskushyökkääjänä myös seuraavassa pelissä. Nyt tuloksena oli hattutemppu ja KuPS kaatui 6-0, Pekka kertoo.
Tämän jälkeen oli selvää, että Pekka Hämäläinen on HIFK:n keskushyökkääjä kauden loppuun saakka. Kahdeksan pelaamansa ottelun jälkeen Hämäläisellä oli tilillään jo kahdeksan maalia. Ja vaikka tahti sen jälkeen hyytyi, oli Pekka lopulta tähtirintojen kolmanneksi paras maalintekijä. Kausi 1961 päättyi HIFK:n mestaruusjuhliin. Vaikka itse asiassa juhliminen oli alkanut jo paljon aikaisemmin…
Urheilun Kuva-aitta, lokakuu 1961.
– Loppusyksyn kehnoon menestykseemme taisi olla ainakin osasyy, että varsin aikaisessa vaiheessa syyskautta aloimme juhlia voittojamme ravintoloissa. Voitetun ottelun jälkeen seura tarjosi aina päivällisen ravintola Tullinpuomissa, ja siihen kuuluivat luonnollisesti ruokajuomat snapseineen. Tämän jälkeen osa joukkueesta lähti aina tuhlaamaan saamiaan ”pinnarahoja” Helsingin yöelämään, muistelee Pekka.
Myöhempi pelaajaura
Kausi 1962 oli jälleen vaisumpi sekä HIFK:lta että Pekka Hämäläiseltä. Tähtirinnat jäivät sarjassa seitsemänneksi, ja Hämäläinen putosi keskushyökkääjän paikalta varamieheksi. Kauden kohokohdaksi jäivät Euroopan Cupin ottelut itävaltalaista Austria Wieniä vastaan. HIFK teki sitkeää vastarintaa, mutta joutui taipumaan Wienissä 35.000 katsojan edessä maalein 3-5. Toinen osaottelu Helsingissä päättyi vierasvoittoon lukemin 0-2. Tässä ottelussa Hämäläinen pelasi puolustuksessa, keskustukimiehenä!
– Työ ja perhe alkoivat vaatia osansa, ja niinpä päätin lopettaa jalkapallon pelaamisen SM-sarjatasolla. Kausi 1963 menikin sitten maakuntasarjassa sipoolaisen Ådalens IF:n riveissä. Veri veti kuitenkin takaisin HIFK:hon ja kausi 1964 sujui mainiosti. Pelasin oikeana puolustajana ja elokuussa lehdistö ihmetteli, miksei minua valittu maaotteluun Ruotsia vastaan, Pekka muistelee.
Pekka Hämäläinen oli monikäyttöinen pelaaja, jolle jokainen pelipaikka tuli uran aikana tutuksi. Austria Wieniä vastaan hänet oli jopa nimetty joukkueen varamaalivahdiksi! Hämäläisen monipuolisuudesta huolimatta HIFK:n trendi oli laskeva pitkin 1960-lukua.
– Mestaruuden jälkeen menetimme neljä maajoukkuepelaajaa vuoden sisällä ja heidän korvaamisensa osoittautui mahdottomaksi. Lopulta edessä oli putoaminen syksyllä 1966, ja se oli todella katkera pala. Oma urani huipputasolla päättyi siihen, vaikka kävin vielä pari vuotta myöhemmin pelaamassa joitakin HIFK:n pelejä Suomensarjassa, kertaa Pekka.
HIFK:n jalkapallojohtajana
Pekka Hämäläinen palasi HIFK:hon 1980-luvun puolivälissä – tällä kertaa seuran jalkapallojaoston puheenjohtajana. HIFK pelasi tuolloin 3. divisioonassa ja tähtäsi ylöspäin maajoukkueen ex-maalivahti Pertti Alajan valmennuksessa. Yritykset olivat hyviä mutta jäivät tuloksettomiksi. Alaja siirtyi Pallo-Poikiin ja otti mukaansa useita pelaajia parhaasta päästä. Niinpä HIFK:n tilanne kauden 1987 alla vaikutti varsin tukalalta.
HIFK:n nousujuhlat 1987. (Kuva: Max Paetau/HBL).
– Onneksi henkilöliikenne kulki myös toiseen suuntaan. Valmentajat Hannu Kautiainen ja Harry Katro olivat saaneet lähteä Pallo-Pojista, ja he tulivat vuorostaan HIFK:ta luotsaamaan. Omilla kontakteillaan he saivat hyviä pelaajia mukaansa. Yksi tällainen oli hyökkääjä Erkki Salo, jolla oli keskeinen rooli syksyn voittoputkessa. Kauden päätteeksi HIFK nousi 2. divisioonaan, mikä oli suuri yllätys niin meille kuin kaikille muillekin, Pekka kertoo.
Pari vuotta myöhemmin HIFK oli hyvin lähellä nousua 1. divisioonaan, mutta hävisi uusintaottelun Joutsenon Kullervolle jatkoajalle. Silloin tappio harmitti, mutta jälkeenpäin Pekka Hämäläinen kertoo olleensa asiasta kiitollinen: seuralla ei olisi tuolloin ollut resursseja pelata 1. divisioonassa. Kauden 1990 jälkeen Hämäläinen jätti puheenjohtajuuden, mutta pysyi edelleen HIFK:n taustalla ja palasi vielä nuijan varteen vuosiksi 1995-96. Tämän jälkeen oli kuitenkin aika luopua lopullisesti ja syykin oli hyvä: Pekka Hämäläinen valittiin Suomen Palloliiton puheenjohtajaksi, ja hän toimi tässä tehtävässä vuosina 1997-2009.
En gång IFK, alltid IFK
HIFK:n menestyksen aikoina seuran taustalla vaikutti tärkeitä hahmoja. Yksi heistä oli Helmut ”Bubi” Hess (1919-2002), HIFK:n keskushallituksen pitkäaikainen puheenjohtaja ja suuri jalkapallon ystävä. Mutta muutama muukin henkilö ansaitsee maininnan.
– Jalkapallojaoston puheenjohtajana toiminut Åke Holmborg oli asiallinen ja mukava herra. Mutta eräs jonka haluaisin nostaa esille on Bengt Frisk, HIFK:n monivuotinen joukkueenjohtaja. Hän oli hyvin sosiaalinen ja pidetty henkilö joukkueen keskuudessa. Omista joukkuetovereista arvostin etenkin Unto Nevalaista henkisenä johtajana. ”Unski” oli aina kannustava ja todellinen joukkuepelaaja! Pertti Hartikainen oli puolestaan erinomainen keskustukimies, ja ajatuksemme puolustuspelistä olivat samansuuntaiset. Tämä teki aikoinaan siirtymiseni oikeaksi puolustajaksi paljon helpommaksi, Pekka kehuu.
Vuosikymmenien vierimisestä huolimatta kontaktit vanhojen tovereiden kesken ovat säilyneet. Kokoavana voimana toimi pitkään Bubi Hess, jolla oli tapana kutsua koko joukko kotiinsa Kapteeninkadulle lähes vuosittain, yleensä joulun alla. Hessin kuoltua HIFK-veteraanit ovat jo vuosia kokoontuneet säännöllisesti ravintola Baker´sissa. Mutta vanhat herrat seuraavat tarkasti myös HIFK:n nykyisiä edesottamuksia.
Suomen mestareita 1961 Töölön Pallokentällä 2010. Vasemmalta Matti Haahti, Pekka Hämäläinen ja Pertti Hartikainen.
– Olen itse tainnut nähdä 3-4 kotiottelua tällä kaudella, ja ensi sunnuntaina saavumme jälleen Brahen kentälle hieman isommalla porukalla. HIFK:n nykytilanne on mielestäni oikein hyvä ja käsittääkseni myös seuran talous on tasapainossa, mikä on aina kaiken A ja O. On todella iso ja hieno juttu mikäli HIFK onnistuu säilyttämään sarjapaikkansa Ykkösessä, kuten tällä hetkellä näyttää käyvän! Viime aikojen hyvä menestys useissa lajeissa on selvästi nostanut kiinnostusta HIFK:ta kohtaan, ja toivottavasti tästä on hyötyä myös seuran jalkapallotoiminnan kehittämisessä, sanoo Pekka Hämäläinen.
