1972-2003

By 23.5.2011 No Comments

SYÖKSYKIERRE (1972-1980)

 

Urheilun alalta löytyy monia esimerkkejä tuuliajolle joutuneista
organisaatioista. IFK:n kohtalonomainen syöksylasku hakee kuitenkin
vertaistaan suomalaisen jalkapallon seurahistoriassa. Vuonna 1972
joukkue lähti kauteen yhtenä suurimmista mestarisuosikeista. Kaksi
olympiadia myöhemmin eli vuonna 1980 sama IFK rämpii 4. divisioonan
pohjakerroksessa. Uskomaton alamäki, joka alkaa IFK:n
75-vuotisjuhlavuodesta. Martti Kuusela ja Markku Viro siirtyivät
paikalliskilpailija HJK:hon josta kuitenkin saatiin tilalle Timo Rahja,
taiturimainen mutta arvaamaton maajoukkuepelaaja. Kalle Nieminen taas
saapui IFK:n keskikentälle Lahden Reippaasta. Paperilla kasassa oli
huippujoukkue, mutta itse pelit menivät penkin alle etenkin
puolustuksen vuotaessa pahasti. IFK jäi sijalle 10, neljä pistettä
viimeisen säilyjän eli HJK:n perässä. Matti Paatelaisen maalikuninkuus
(16 täysosumaa) ei ollut edes laiha lohtu sarjasta putoamisen tuskassa.
IFK oli purjehtinut kolme vuotta jatkuvassa myötätuulessa, mutta
vaikeuksien kasaantuessa ei valmentaja Huttusen auktoriteetti kenties
riittänyt pitämään pitkälti värväämällä koottua tähtisikermää
yhtenäisenä.

 

Kuten odottaa saattaa, 1. divisioonaan pudonnut joukkue hajosi,
toisin kuin kuusi vuotta aikaisemmin. Timo Rahja palasi HJK:hon ottaen
mukaansa Trygve Wahlbeckin, Matti Haahti palasi Lahteen (tällä kertaa
Kuusysiin) kun taas Matti Paatelaisen ja Pekka Heikkilän osoitteena oli
Valkeakosken Haka. Lisäksi muutama muu pelaaja lopetti tai siirtyi
alasarjoihin, eikä vastaavan tasoisia pelimiehiä luonnollisesti saatu
tilalle. IFK pelasi kohtalaisen kauden 1. divisioonaksi muuttuneella
toiseksi ylimmällä sarjaportaalla sijoittuen neljänneksi, mutta nousu
ei ollut lähelläkään. Joukkueen kantava voima oli 20 maalia
viimeistellyt Juha-Pekka Laine, joka kuitenkin kauden jälkeen päätti
siirtyä HJK:hon. Menetys oli liian paha, eikä Wahlbeckin paluu
raitapaidoista tuonut joukkueeseen riittävästi tulivoimaa. Niinpä
kauden 1974 päätteeksi IFK:n kohtalona oli putoaminen 2. divisioonaan.
Tämä riitti myös Helge Janssonille, ja uudeksi puheenjohtajaksi nousi
IFK:ta 1960-luvulla mestaruussarjassakin edustanut Gary Sundberg.

 

IFK:n aiemmin niin laadukas juniorityö oli päässyt hiipumaan
1960-luvun aikana. Seura oli aikoinaan virvoittanut toimintaansa
astumalla kielirajan ylitse, mutta se ei riittänyt, sillä
kantakaupungin väestö väheni ja vanheni jatkuvasti. IFK ei ollut
ottanut askelta Stadin vanhojen rajojen yli, kun taas HJK oli rohkeasti
lähtenyt uusille liitosalueille käynnistäen mm. kaupunginosien välisen
nappulaliigan. Vilkaisu nuorten piirinmestarien luetteloon puhuu karua
kieltään; IFK:n kultamitalisade päättyy 1960-luvun puolivälissä ja
HJK:n valtakausi alkaa. IFK:lla oli kuitenkin vielä hyvä
juniori-ikäluokka, joka menestyi mainiosti sekä B- että A-juniorien
SM-turnauksissa, kirkkaimpina tähtinään nuorten maajoukkuemiehet Pasi
Jaakonsaari ja Henry Fredriksson. IFK:n ensimmäinen kakkosen kausi toi
seitsemännen tilan muutaman pisteen putoamisviivan yläpuolella, minkä
jälkeen joukkuetta alettiin vähitellen nuorentaa. Vuonna 1976 IFK
sijoittui neljänneksi kokoonpanolla, jossa esiintyivät sekä
mestaruussarjavuosien aikana mukana ollut Trygve Wahlbeck että
17-vuotias Jaakonsaari.

 

Kausi 1977 herätti jo pelkoa pahimmasta, sillä IFK vältti putoamisen
vain kahden pisteen erolla. Toisaalta seuran A-juniorit taistelivat
Suomen mestaruudesta viimeiseen otteluun saakka sijoittuen lopulta
neljänneksi. Kauteen 1978 IFK lähti hyvin nuorella joukkueella, jossa
oli jäljellä enää muutama pelaaja parin vuoden takaisesta
kokoonpanosta. Nuorennusleikkaus oli liian raju, sillä IFK voitti vain
neljä ottelua ja putosi 3. divisioonaan. Kaikkensa seuran eteen tehnyt,
jopa kentälle taistelemaan mennyt puheenjohtaja Sundberg jätti
tehtävänsä. Myös eturivin nuoret pelaajat lähtivät IFK:sta. Joukkueen
paras maalintekijä Pasi Jaakonsaari nousi 1980-luvulla
A-maajoukkuepelaajaksi voittaen myös Suomen mestaruuden HJK:n riveissä.
IFK:n alamäki ei kuitenkaan päättynyt tähän. Ilman vahvaa miestä
ruorissa oli seuraava kausi sekasortoinen, ja syksyllä 1979 joukkue
putosi jo 4. divisioonaan. Pahimmillaan kauden 1980 aikana näytti siltä
ettei tämäkään vielä riitä, mutta lopulta IFK varmisti sarjapaikkansa
toiseksi viimeisellä ottelukierroksella. Tuloksena kahdeksas sija 4.
divisioonan lohkossa 4, vain neljä pistettä putoamisviivan paremmalla
puolella. Kaikkien aikojen pohjanoteeraus oli tosiasia!

 

HITAASTI YLÖSPÄIN (1981-1994)

 

Syöksykierre oli vihdoinkin pysäytetty, mutta IFK oli pudonnut
pohjalle ja sieltä on tunnetusti pitkä matka ylös. IFK:n toinen kausi
”nelosessa” sujui sarjan keskikastissa, mutta 1982 joukkue kuului jo
lohkonsa parhaimpiin. Nousua saatiin kuitenkin odottaa vielä vuoden
verran. Valmentaja Sakari Niemisen johdolla IFK voitti lohkonsa ja
selviytyi nousukarsintoihin Maunulan Palloa vastaan. IFK sai
bonuspisteen lohkovoitosta ja nousuun vaadittiin neljä pistettä
(voitosta 2, tasapelistä 1 piste). Ensimmäinen ottelu päättyi
tasapeliin (3-3) mutta Pirkkolassa pelatun toisen osaottelun vei
nimiinsä IFK (2-0) Risto Salomaan ja Arto Rappin maaleilla. Tämä
merkitsi IFK:lle paitsi nousua 3. divisioonaan, myös oikeastaan
ensimmäistä iloista kauden päätöstä yli vuosikymmeneen. Nousun jälkeen
pantiin kovat piippuun. Pertti Alaja, maajoukkueen ja ruotsalaisen
Malmö FF:n 31-vuotias maalivahti palasi Suomeen ja ryhtyi IFK:n
pelaajavalmentajaksi. Alaja piti seuran tulevaisuutta valoisana, eikä
pessimisti ollut myöskään jalkapallojaoston puheenjohtaja Jouko
Vartiainen. Hän uskoi IFK:n palaavan mestaruussarjaan 1980-luvun
loppuun mennessä.

 

Pertti Alaja valmensi IFK:ta kolme kautta (1984-86) mutta ei hyvistä
yrityksistä huolimatta onnistunut nostamaan seuraa ylemmäksi.
Ensimmäisellä kaudella IFK voitti lohkonsa ja pääsi nousukarsintoihin,
jotka kuitenkin hävittiin Ponnistukselle. Huomattava yleisömäärä
seurasi näiden kahden perinteisen stadilaisjengin kolmen ottelun
mittaiseksi venynyttä nousutaistelua, jonka ratkaisi Ponnistuksen nuori
ja vikkelä kärkimies Tommi Paavola (sittemmin A-maajoukkuemies ja
pitkän linjan mestaruussarjapelaaja). Kaudella 1985 sarjavoitto olisi
palkittu suoralla nousulla, mutta IFK jäi kolmanneksi jääden
sarjavoittajasta eli keravalaisesta KP-75:stä pisteen päähän. Tero
Kupiainen oli lohkon maalikuningas viimeisteltyään 17 kertaa. Vuonna
1986 taas Vantaan Pallon ylivoima vei mielenkiinnon, kun lohkossaan
kakkoseksi tullut IFK jäi vantaalaisista peräti 13 pisteen päähän.
Kuriositeettina mainittakoon että VanPa:n riveissä esiintyi Henry
Forssell, joka oli edustanut IFK:ta mestaruussarjassa tasan 20 vuotta
aikaisemmin! Kolmen vuoden ponnistelujen jälkeen Pertti Alaja oli
saanut tarpeekseen. Hän siirtyi paikalliskilpailija Pallo-Poikiin
ottaen vielä mukaansa muutamia IFK:n parhaista pelaajista.

 

Tilanne kautta 1987 ajatellen ei näyttänyt hyvältä. IFK:n
jalkapallojaoston puheenjohtaja Pekka Hämäläinen (vuoden 1961
mestarijoukkueen keskushyökkääjä, Palloliiton puheenjohtaja vuodesta
1998) onnistui kuitenkin saamaan valmentajiksi kokeneen parivaljakon
Hannu Kautiainen – Harry Katro sekä muutaman uuden pelaajan. Kauden
alku oli tahmea, mutta tahti parani jatkuvasti. Viimeisessä ottelussaan
IFK löi Saharan hiekalla Team Granin lukemin 2-1 varmistaen näin
lohkovoiton sekä nousun 2. divisioonaan. Jo ensimmäinen ”kakkosen”
vuosi tuotti kelvollisen viidennen sijan, ja parina seuraavana kautena
Kautiainen ja Katro olivat hyvin lähellä nostaa IFK:n jo 1.
divisioonaan. 1989 IFK pelasi uusintaottelun noususta Joutsenon
Kullervoa vastaan häviten jatkoajalla (2-4), ja 1990 joukkue jäi
pisteen päähän nousupaikan napanneesta FinnPa:sta. Kausina 1991-94 IFK
sijoittui eri valmentajien alaisuudessa joka kerta neljänneksi,
olematta kuitenkaan kovin lähellä nousua. Maalinteosta vastasivat näinä
vuosina ennen kaikkea Mika Väyrynen ja Janne Viljamaa, tuttuja nimiä
kaikille jotka IFK:n otteita tuolloin seurasivat.

 

F.C. HIFK:N NOUSU JA TUHO (1995-2003)

 

Vuoden 1994 aikana IFK:ssa koettiin hallinnollinen muutos, kun eri
jaostoista muodostettiin itsenäisiä yksiköitä, jotka itse vastaavat
urheilullisesta ja taloudellisesta menestyksestään. Taustalla vaikutti
laajempi organisaatiomuutos koko Suomen urheiluelämässä, mihin
olennaisena osana kuului lajiliittojen aseman vahvistaminen.
Jalkapallon puolella tämä merkitsi sitä, että punaisissa tähtipaidoissa
pelaava joukkue oli tästedes viralliselta nimeltään Football Club
(F.C.) HIFK. Käytännössä paljon suurempi muutos oli kotikentän
siirtyminen Pallokentältä Oulunkylään. Seurasi menestyksen puolesta
pari vaatimattomampaa vuotta IFK:n sijoittuessa kaksi kertaa
kahdeksanneksi muutaman pisteen putoamisviivan yläpuolelle.
Ilahduttavaa oli omien nuorten nouseminen edustusjoukkueeseen
Granlundin veljesten Thomas & Tommy johdolla. 1997 IFK selvisi jo
lohkokakkoseksi mikä oikeutti nousukarsintaan, mutta Ekenäs IF ja
Gnistan osoittautuivat vielä liian koviksi vastustajiksi. Keskustelut taustavaikuttaja Pekka Hämäläisen kanssa johtivat siihen, että IFK-jalkapallo valitsi kokouksessaan uuden hallituksen ja puheenjohtajaksi Mika D. Rubanovitschin, nuoren ja kunnianhimoisen miehen. Hallituksella oli suuria tulevaisuudensuunnitelmia IFK:n varalle.

 

Kaudelle 1998 seura kasasi valmentaja Jyrki Vaahdon ja urheilutoimenjohtaja Mikko Lappalaisen johdolla tasokkaan joukkueen, jonka tavoitteena oli nousu 1. divisioonaan. Sarjavoitto ja suora nousu pääsivät lipsahtamaan Riihimäen Palloseuralle, mutta karsintaotteluissa IFK onnistui vierasmaalisäännöllä lyömään vanhan kiistakumppaninsa HPS:n. Riemukas paluu toiseksi ylimmälle sarjatasolle 25 vuoden tauon jälkeen oli tosiasia ja ilo oli ylimmillään! Nousu Ykköseen vaati kuitenkin huomattavia lisäpanostuksia edustusjoukkueen budjettiin. Edustusjoukkueen vaatimien panosten kasvaessa valitettavan moni seuran yhteistyökumppaneista vetäytyi sponsoriyhteistyöstä, mikä johti siihen, että eväät tulevaan menestykseen syötiin jo saman syksyn aikana. Tällä kertaa hallitus linjasi seuran pitkän tähtäimen suunnitelmaksi nousta liigaan parissa vuodessa ja pelata eurokentillä viimeistään 2005. Suunnitelmat olivat suuria ja yhtälö osoittautui taloudellisesti kestämättömiksi. Kun totuus selvisi, hallitus erosi ja sen puheenjohtaja Rubanovitsch jätti tehtävänsä. Pelätty pelaajien joukkopako ei lopulta toteutunut mutta IFK:lle jäi huomattava taakka seuraavalle kaudelle tehdyistä pelaajasopimuksista, joka vaikutti seuran toimintaan 1. divisioonassa
pelattujen vuosien aikana.

 

Kausi 1999 oli tapahtumarikas monella tavalla. IFK aloitti sarjan
hyvin mutta vire ei kestänyt, ja syksyllä odottivat karsintaottelut.
Joukkueen kapteeni Erkka V. Lehtola sai potkut kesällä ja valmentaja
Mike Belfield erotettiin juuri ennen karsintoja. Marcus Winter otti
valmennusvastuun ja tamperelainen PP-70 kaatui selvin numeroin
(yhteensä 10-2). Myös seuraavalla kaudella IFK ajautui alempaan
loppusarjaan, mutta säilytti tällä kertaa sarjapaikkansa ilman
karsintoja. Kesällä 2000 koettiin kuitenkin raskas takaisku, kun
junioripäällikkö Mikko Lappalainen siirtyi PK-35:een ja IFK:n
juniorijoukkueet seurasivat mukana. Vuonna 2001 IFK vihdoinkin palasi
uudistetulle, mutta silti vanhalle kunnon ”Bollikselle”. Kausi oli
vaihteleva, mutta viimeisen kierroksen jälkeen punapaidat olivat
pisteen verran karsintaviivan yläpuolella. Suuri ansio tähän oli
joukkueen kapteeni Jani Myllyniemellä, joka oli koko Ykkösen
maalikuningas 18 osumalla. Huonoa taloudellista tilannetta pyrittiin
parantamaan toiminnan yhtiöittämisellä ja osakeannilla, mutta osakkeet
olivat todella kalliita (merkintähinta 420 euroa / 2500 markkaa
kappale) ja kävivät nihkeästi kaupaksi. Syksyllä junioritoiminta alkoi
alusta, tällä kertaa Fredrik Hagan johtamana.

 

Kaudesta 2002 tuli neljäs ja viimeinen F.C. HIFK:lle
ykkösdivisioonassa. Joukkue oli melko nimetön ja ennen kaikkea halpa.
Tulokset olivat epätasaisia, hyvät ja vähemmän hyvät esitykset
seurasivat toisiaan. Juhannuksen jälkeen IFK:n vieraaksi Bollikselle
saapui FC Jokerit, Hjallis Harkimon lyhytikäiseksi jäänyt
jalkapalloprojekti. Tämä useammin jääkiekon merkeissä nähty
paikallisottelu päättyi IFK:n voittoon (2-1), mutta sarjassa punapaidat
saivat edelleen tyytyä jälkipään sijoitukseen. Kausi päättyikin
karsintaotteluihin FC Espoota vastaan. IFK oli hyvin lähellä pudota 2.
divisioonaan, mutta pelastui vierasmaalisäännön ansiosta. Myönteistä
kauden aikana oli että kannattajaryhmä Stadin Kingit alkoi tosissaan
näkyä ja kuulua lehtereillä. Yleisesti ottaen vuodet 1. divisioonassa
olivat kuitenkin raskasta aikaa IFK:n kannattajille. Kentän puolella
joukkue taisteli joka vuosi – tosin menestyksekkäästi – putoamista
vastaan, ja kentän ulkopuolella taloudellinen ahdinko aiheutti jatkuvaa
huolta toiminnan jatkumisesta. Vuonna 2003 tämä tie oli kuljettu
loppuun. 1. divisioona muutettiin yksilohkoiseksi eli
valtakunnalliseksi sarjaksi. Luopuminen etelä- ja pohjoislohkoista
merkitsi moninkertaisia matkustuskuluja. Lisäksi monivuotinen
pääsponsori lopetti yhteistyön ja ex-kapteeni Lehtolan nostama
oikeusjuttu näytti käyvän seuralle hyvin kalliiksi. Kun vielä vanhat
velat painoivat raskaana, oli tilanne kestämätön. Football Club HIFK
asetettiin keväällä 2003 konkurssiin, joka myöhemmin raukesi varojen
puutteeseen. Edustusjoukkue hajosi ja IFK luopui paikastaan 1.
divisioonassa.