Åke Lindman on koko kansalle tuttu nimi. Roolisuoritus Tuntemattoman
sotilaan alikersantti Lehtona toi Lindmanille aikoinaan paitsi
Jussi-patsaan, myös aseman kansallisena näyttelijäsuuruutena. Myöhemmin
Lindman siirtyi kameran taakse ja parhaiten hänen ohjaajatöistään
epäilemättä muistetaan ”Myrskyluodon Maija”. Lindmanin viime vuosien
suurtöitä elokuva-alalla ovat ”Lapin kullan kimallus”, ”Framom främsta
linjen” (Etulinjan edessä) sekä ”Tali-Ihantala 1944”. Ainakin vanhempi
polvi muistaa kuitenkin edelleen myös miehen esitykset vihreällä
veralla. Åke Lindman oli aikansa kovaluisin jalkapalloilija, joka loi
pitkän uran sekä HIFK:ssa että Suomen maajoukkueessa.
VALKAN KUNDI
Alun perin nimi ei kuitenkaan ollut Lindman, vaan Järvinen. Åke
syntyi Naistenklinikalla 11. tammikuuta 1928 purevan kylmänä
talvipäivänä. Isä Väinö Järvinen oli kuorma-autoilija ja äiti Edit
(o.s. Selin) töissä Suomen Pankin setelipainossa. Vallilassa asuva
perhe sai täydennystä kaksi vuotta myöhemmin Tor-pojan syntymän myötä.
Perheonnea ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä Väinö Järvinen kuoli
keuhkokuumeeseen toukokuussa 1932. Vuosia myöhemmin Edit meni uusiin
naimisiin, ja aviomiehestä eli Gösta Lindmanista tuli aikanaan
veljeksille kuin huomaamatta oikea isä. Adoptointi ja nimenmuutos
Järvisestä Lindmaniksi tapahtuivat kuitenkin vasta Åken ollessa jo
aikuisiässä – ja nimenomaan hänen omasta pyynnöstään!
Kuten niin monet Valkan kundit, Åke viihtyi jo pikkupoikana enemmän
kuin hyvin Brahen kentällä. Aluksi hän vain norkoili kentän laidalla
seuraten, kuinka paikalliset porukat eli Jyry, Kullervo ja Ponnistus
harjoittelivat ja pelasivat. Mutta pian oli itsekin päästävä pelaamisen
makuun ja siitä lähtien Åke kavereineen potki pallonkorviketta (oikeaan
jalkapalloon ei kenelläkään rahaa ollut) Brahiksella joka ilta aina
pimeän tuloon saakka. Kun eräs perheen ystävä tästä kuuli, ehdotti hän
päättäväisesti että pikku-Åken pitäisi liittyä IFK:hon, muuten poika
vielä päätyisi jonkun ”kommunistiseuran” jäseneksi. Niinpä Åke vietiin
suomenruotsalaisena ”oikeaan seuraan” kyseisen perhetutun toimesta
oikein kädestä pitäen. Elettiin syksyä 1937, ja IFK:n toimistolla
ilmoitettiin että seuran junioreihin otetaan vain jo 10 vuotta
täyttäneitä poikia, mitä Åke ei siis vielä ollut. Nähdessään murheen
pojan kasvoilla junioripäällikkö kuitenkin heltyi, olihan Åke kuitenkin
ikäisekseen isokokoinen ja vahvan näköinen.
Åken juniorivuodet osuivat melko pitkälle yksiin sota-ajan kanssa.
Pelkästään sodan vaikutusta ei kuitenkaan ollut, että puolustajan
tontilla uurastanut nuorukainen tuli pikku hiljaa tunnetuksi
kovaotteisena ja peräänantamattomana taistelijana. Ennen kaikkea kodin
ja kasvatuksen peruja oli että jos yrittää ja tekee parhaansa, niin
varmasti pärjää – ja Åke myös pärjäsi. Nuori mies nousi sodassa
raskaita miestappioita kärsineen IFK:n edustusjoukkueeseen vuonna 1946,
eli 18-vuotiaana. Åke ihaili suuresti vanhempia joukkuetovereitaan,
olivathan he sodassa karaistuneita sankareita, ja ihmetteli kuinka oli
itse näin hienoon porukkaan mukaan päässyt. Kuten tuohon aikaan asiaan
kuului, Åke teititteli muita pelaajia vuoden päivät, vasta sitten
tehtiin sinunkaupat.
JALKAPALLOA JA TEATTERIA
Åken ensimmäinen IFK-kausi oli menestys, sillä seura juhli kauden
1946-47 päätteeksi Suomen mestaruutta. Kyseistä joukkuetta ei pidetä
pelillisesti yhtenä IFK:n kovimmista, mutta yhteishengen ja
taistelutahdon puolesta sillä tuskin on ollut vertaistaan. Åke itse ei
valitettavasti saanut nimeään mestarien listalle, sillä teatterityöt
veivät niin paljon aikaa että ottelumäärä jäi liian vähäiseksi.
Takalinjojen taistelija oli heti sodan päätyttyä päässyt Svenska
Teaternin näyttelijäkouluun ja ura näyttämöllä oli urkenemassa. Samana
vuonna (1947) Åke pelasi myös ensimmäiset A-maaottelunsa. Hänet oli jo
kesällä valittu joukkueeseen, mutta joutui silloin kieltäytymään
Tanskaan suuntautuneen teatterimatkan johdosta. Lehdet kirjoittivat
että
maajoukkueesta koska esittää Hamletia Kronborgin linnassa. Se ei aivan
pitänyt paikkaansa, sillä Åkella oli näytelmässä vain kaksi pikkuroolia
– mutta jalkapallopiireissä mies tunnettiin tästedes lempinimellä
”Hamlet”!
Svenska Teaternia johti tuohon aikaan herra nimeltä Nicken Rönngren,
jolle Åke oli kuin punainen vaate sekä suomenkielisen sukunimensä että
jalkapallon pelaamisen takia. Lopulta Åke kyllästyi jatkuvaan vinoiluun
ja pyysi isäpuoltaan adoptoimaan itsensä ja veljensä. Näin Åkesta tuli
Lindman, mutta jalkapalloa hän ei jättänyt. Kovaotteiselle
taistelijalle kuitenkin aina sattui ja tapahtui pelikentillä.
Loukattuaan kerran polvensa Åke joutui johtajan puhutteluun, ja
kainalosauvoilla jalka kipsissä klinkannut futaaja sai kuulla että
urheileminen olisi syytä lopettaa. Toivuttuaan Åke kuitenkin jatkoi
pelaamista entiseen tapaan, kunnes taas kärähti. Ottelussa HJK:ta
vastaan Åke sai kyynerpäästä nenäänsä, joka murtui. Naama mustana ja
aivan turvoksissa Åke vietiin Punaiseen Ristiin (nykyinen Töölön
sairaala), ja samana iltana olisi näytäntö! Åke veti roolin läpi
vahvasti maskeerattuna ja täydessä lääketokkurassa, palaten sen jälkeen
kahdeksi vuorokaudeksi Punaiseen Ristiin. Sinne oli joutunut myös Åken
nenään osunut HJK-pelaaja, jonka kyynerpää oli mennyt törmäyksestä
sijoiltaan!
Kun johtaja Rönngren tästä kuuli, oli puhuttelu jälleen edessä.
Painostus oli niin kovaa että Åke lupasi lopettaa jalkapalloilun,
vaikka tiesi ettei lupaustaan pitäisi. Åke jäi uudestaan kiinni
pelaamisesta loukattuaan polvensa toistamiseen, ja joutui keksimään
kaikenlaisia meriselityksiä päästäkseen pälkähästä. Pelaaminen
kuitenkin jatkui, kunnes lopullinen välirikko koitti keväällä 1951.
Helsingin olympiakisat (1952) lähestyivät, ja jalkapallojoukkuekin
valmistautui kotikisoihin huolellisesti. Kuukauden mittainen leiri
Tanskassa lyötiin lukkoon jo vuotta etukäteen, jotta pelaajat ehtisivät
hakea virkavapaata töistään hyvissä ajoin. Åke ei tässä kuitenkaan
onnistunut, sillä teatterinjohtaja Rönngren oli ehdoton. ”Nyt saatte
valita: joko TEATTERI… tai (erittäin halveksuvalla äänellä lausuttu)
JALKAPALLO!” Åke vastasi: ”Kiitos, jalkapallo”, kääntyi ja käveli ulos.
Ura Svenska Teaternissa päättyi siihen. Åke oli hetken aikaa
suunnattoman ylpeä – kunnes tajusi joutuneensa juuri työttömäksi!
MAAJOUKKUEESSA
IFK:n vuoden 1947 kultajoukkue oli hajonnut pian mestaruuden jälkeen
useamman runkopelaajan lopetettua uransa. Tähtirinnat eivät pärjänneet
enää entiseen malliin ja kauden 1949 päätteeksi IFK putosi
Suomi-sarjaan monen vuoden ajaksi. Åke Lindman ei kuitenkaan jättänyt
seuraa, vaikka oli maajoukkuepelaaja. Hän oli IFK:n tukipilari lähes
koko 1950-luvun ajan, toimien myös joukkueen kapteenina. Ja
Suomi-sarjastakin hänet valittiin toistuvasti maajoukkueeseen, vaikka
työtehtävät pahasti verottivat sekä harjoittelu- että
pelimahdollisuuksia. Svenska Teaternista lähdön jälkeen Åke työskenteli
jonkin aikaa tullaajana, ja olympialaisten jälkeen hänet kiinnitettiin
Suomen Filmiteollisuuteen näyttelijäksi (ja myöhemmin myös ohjaajaksi,
mutta siinä vaiheessa ura jalkapallokentillä oli jo ohi).
Åke Lindmanin aikaan Suomen jalkapallomaajoukkue ei yleensä
kaksisesti pärjännyt, mutta muutama huippuhetki silti koettiin. Yksi
niistä oli syksyllä 1950, kun Suomi löi Jugoslavian 3-2 oltuaan jo
muutaman minuutin jälkeen tappiolla 0-2. Jugoslavia oli tuohon aikaan
maailman parhaita jalkapallomaita, saavuttaen olympiahopeaa sekä 1948
että 1952. Kesäkuussa 1952 Suomi puolestaan voitti pohjoismaisen
mestaruusturnauksen lyötyään sekä Norjan että Ruotsin, joka sillä
hetkellä oli hallitseva olympiavoittaja. Kuukautta myöhemmin Åke
Lindman oli mukana, kun Suomi kohtasi olympialaisissa Itävallan.
Valitettavasti taukojohto (3-2) mureni tappioksi lukemin 3-4, ja Suomen
olympiaurakka oli ohi jo ensimmäisen ottelun jälkeen. Lindmanin
maajoukkueura jatkui syksyyn 1955 saakka. Kenttien kovanaamalle kertyi
kahdeksan vuoden aikana kaikkiaan 26 A-maaottelua (sisältäen
olympialaiset) sekä 3 B-maaottelua.
KOMMELLUKSIA KENTÄLLÄ
Åke Lindman tunnettiin pelaajana, jolle sattui ja tapahtui.
Taitotaso ei ollut erikoinen eikä kuntokaan aina oikein riittänyt,
mutta taisteluhenkeä Åkella riitti vaikka muille jakaa. Kovaotteinen
puolustaja, jolla lisäksi oli kuuma ja helposti kuohuva temperamentti,
oli usein vastustajan hiillostuksen kohteena. Åke tietysti vastasi aina
samalla mitalla, ja myös erotuomarit saivat säännöllisesti kuulla
kunniansa. Tästä seurauksena Åke usein poistettiin kentältä ennen
täyttä aikaa. Muistelmissaan hän toteaakin olevansa ”varmaan Suomen
eniten ulosajettu jalkapalloilija”. Åken tavaramerkki
jalkapallokentillä oli liukutaklaus, jota hänelle oli opettanut IFK:n
1930-luvun puolustajalegenda Frans ”Frade” Karjagin. Miestä kaatui
pelikentillä kuin heinää, kun Åke sai taklauksen osumaan. Katsojilla
puolestaan oli tapana lyödä vetoa kuinka kauan kestää, ennen kun Åken
valkoiset IFK-pelihousut ovat persuksista vihreät tai mustat, riippuen
siitä millaisella alustalla pelattiin.
Hamlet ei ollut Åken ainoa liikanimi jalkapallokentillä. Vuonna 1950
IFK:lla oli Suomi-sarjassa vastassaan TPK (Turun Pallokerho), jonka
riveissä oli eräs erityisen ärsyttävä pelaaja nimeltä Walzer. Åke otti
tämän kanssa yhteen monta kertaa, kunnes lopulta ajoi kunnolla Walzerin
yli, turkulaisen jäädessä alle. Åke ajatteli vielä kouluttaa
vastustajaansa lisää ja ottaa tukea tämän nenästä noustessaan ylös,
mutta hikinen iho on liukas ja Åken käsi lipesi Walzerin kurkulle.
Kuului hirveää korinaa, Walzer filmasi jääden maahan makaamaan, yleisöä
alkoi jo työntyä kentälle huutaen ”Kuristaja! Kuristaja!”… tilanne
näytti paljon pahemmalta kuin mitä se oikeasti oli. Lopulta peli
jatkui, Åke ei saanut edes varoitusta, ja Walzer oli nöyrää poikaa
siitä lähtien. Mutta Åke oli saanut uuden lempinimen – Hamletin lisäksi
hän oli peliuransa loppuun saakka myös Kuristaja!
Värikkäänä pelaajana Åke Lindman herätti katsojissa voimakkaita
tunteita sekä puolesta että vastaan. Niinpä hän joutuikin kestämään
yleisön usein vähemmän diplomaattisia huutoja etenkin vieraskentillä.
Tällainen tilanne oli kyseessä jälleen kerran kesäkuussa 1952, kun IFK
pelasi Tampereella sarjaottelua. Åke oli juuri ollut maajoukkueen
mukana Oslossa, juhlinut pohjoismaista turnausvoittoa kotimatkalla ja
joutunut käytännössä suoraan jatkamaan matkaa Hämeeseen. Mies oli
ymmärrettävästi rättiväsynyt eikä pelaamisesta tullut oikein mitään.
Muuan tavallistakin provosoivampi katsoja otti Åken tietysti
silmätikukseen, ja lopulta luottopuolustajan hermot pettivät. Åke
hyppäsi Ratinan täpötäyden katsomon puolelle juosten suoraan yleisön
joukkoon etsiäkseen kiusantekijän käsiinsä. ”Huuda vielä jos uskallat!
Anna tulla taas, että tiedän, kuka se teistä on!” tiukkasi uhkaavan
vihainen ”Kuristaja”. Lopulta IFK:n pelaajat tulivat raahaamaan
hurjistuneen joukkuetoverinsa takaisin kentän puolelle, joskin vain
lyhyeksi aikaa, sillä erotuomari luonnollisesti ajoi Åken ulos
epäurheilijamaisesta käytöksestä.
RISTIRIITOJA MUIDEN JA OMIENKIN KANSSA
Suomalainen jalkapalloilu ei 1940- ja 1950-luvuilla välttämättä
ollut nykyisenkaltaista muoviseurojen HMV-puurtamista. Armoa ei
pyydetty eikä periksi annettu, mutta eri joukkueiden välille rakentui
hyvinkin erilaisia suhteita. Joihinkin seuroihin, kuten HJK:hon, oli
melko hyvät välit, mutta yleensä kaikilla oli hirveä hinku voittaa
juuri IFK. Pienille suomenruotsalaisille seuroille mikään ei ollut yhtä
suuri asia. Myös Työväen Urheiluliiton (TUL) seurat halusivat kiivaasti
lyödä ”hienon HIFK:n saatanan hurrit ja perkeleen porvarit”. Ja sitten
oli vielä HPS, Helsingin Palloseura, joka Lindmanin mukaan oli
todellinen rosvojoukko. ”Oli kuin sotaan olisi menty joka kerta, kun
Hopsia vastaan piti pelata.”
Eräässä kamppailussa HPS sai kulmapotkun, ja vihreiden jääkärien
nokkamies Max Viinioksa huusi pelaajalleen niin että koko kenttä
kaikui: ”Hasso, mene tappamaan tuo Lindman!”. Aivan niin hurjasti ei
käynyt, mutta tilanteessa Åke sai polvesta lujan iskun selkäänsä,
lentäen nurmen pintaan. Pian hän kuitenkin pääsi kuittaamaan tilanteen
korkojen kera, kun ajeli pallontavoittelutilanteessa samaisen Hasson
ns. levyiksi. HPS-pelaaja jäi kentän laidalle voivottelemaan ja
makaamaan, ja Åke huusi nyt vuorostaan Viinioksalle: ”Täällä taisi
kuolla väärä kaveri!”. Sen jälkeen Åke tarttui Hassoa jaloista ja veti
miehen pois kentältä mainiten samalla että ”Tämä on miesten peli”.
Joukkotappelu oli lähellä kun muut HPS:n pelaajat kävivät Åken
kimppuun, mutta lopulta peli saatiin jatkumaan. Tappokäskyn saanut
Hasso ei kuitenkaan enää kentälle palannut.
Mutta eivät omatkaan aina päässeet helpolla kuumaverisen taistelijan
kanssa. Åke Lindman nousi IFK:n kapteeniksi varsin nuorella iällä, ja
voimakkaana luonteena hän usein oli napit vastakkain IFK-pomojen (tai
”herrojen”, kuten hän itse sanoo) kanssa. Vahvojen mielipiteidensä
johdosta Åke välillä hyllytettiin kokoonpanosta, ja joitakin kertoja
kapteeni uhkasi jopa erota joukkueesta. Mutta ei hän koskaan IFK:ta
pystynyt jättämään, kun oli seurassa ollut pikkupojasta saakka. Eikä
”herrojenkaan” kanssa lopulta jäänyt mitään suurempaa hampaankoloon.
Näin Åke itse muistelee: ”Helsingin IFK:hon kuuluessaan sai oppia, että
se on hurriseura. Aina meille huudettiin tätä, haukuttiin siitä. Ja
pidettiin hirveän porvarillisena seurana, vaikka koko minun aikanani
suurin osa meistä pelaajista oli duunareita, tavallista väkeä. Tosin
IFK:n johto on aina ollut yläluokan väkeä, rikkaita ihmisiä. Ja on kai
sanottava, että luojan kiitos, sillä sehän on tätä suurta seuraa
pitänyt pystyssä. Ei seuralla ollut varoja, konkurssin partaalla oltiin
monta kertaa, mutta nämä IFK-laiset johtajat henkeen ja vereen, ne
pelastivat aina perikadosta maksamalla omasta pussistaan velat ja
kulut.”
Åke Lindmanin jalkapallouran viimeiset vuodet olivat IFK:lle jälleen
parempaa aikaa. Seura palasi mestaruussarjaan kauden 1957 päätteeksi,
otti pronssia 1958 ja juhli pitkän tauon jälkeen mestaruutta 1959.
Valitettavasti Åke ei taaskaan saanut nimeään viralliseen
mestariluetteloon, koska ottelumäärä jäi työesteiden takia liian
vähäiseksi. Lindmanin nimi kuitenkin listalta löytyy, nimittäin Åken
veli Tor. Samainen Tor Lindman pelasi jääkiekkoa IFK:n
edustusjoukkueessa 1949-62 ollen mukana saavuttamassa seuran kahta
ensimmäistä jääkiekon SM-mitalia (pronssia 1955 ja 1959), ja edusti
IFK:ta SM-tasolla myös jääpallossa. Åke Lindmanin viimeiseksi otteluksi
puolestaan jäi Suomen Cupin finaali viikkoa IFK:n mestaruusjuhlien
jälkeen. Lujapotkuinen puolustaja upotti toisella jaksolla
rangaistuspotkun maaliin, mutta se ei riittänyt; Cup-kannun korjasi
Valkeakosken Haka voitettuaan loppuottelun maalein 2-1. IFK oli
kuitenkin palannut kotimaisen jalkapallon valtaistuimelle, joten Åke
saattoi lopettaa pelaajauransa hyvillä mielin.
Käytetyt lähteet: Jalkapallon pikkujättiläinen sekä Heikki Eteläpään toimittama muistelmateos Åke ja hänen maailmansa.