Wanhat Legendat: Torbjörn Wiik

HIFK palaa tänä kesänä Olympiastadionille vuosikymmenien tauon jälkeen. Hiukan lyhyemmältä tauolta palaa puolestaan artikkelisarja Wanhat Legendat, jossa esitellään punaisessa tähtipaidassa takavuosina kunnostautuneita pelimiehiä. Tällä kertaa vuorossa on Torbjörn Wiik, tähtirintojen luotettava tukimies 1960- ja 1970-luvuilla. Yhteys seuraan on säilynyt myös pelaajauran jälkeen, ja herra Wiik on tuttu näky edustusjoukkueen kotiotteluissa tänäkin päivänä.

Voitaneen sanoa että jo alusta asti oli selvää, mitä urheiluseuraa Torbjörn Wiik (s. 24.9.1942) edustaisi. Hänen isänsä Roland Wiik (1915 – 1976) teki HIFK:ssa mittavan elämäntyön sekä urheilijana, valmentajana että johtajana. Jalkapallon pelaamisen Torbjörn Wiik aloitti perinteiseen tapaan eli kaverien kanssa kotinurkilla Lauttasaaressa. Ensimmäisen ottelunsa HIFK:n paidassa, tarkemmin sanottuna seuran C2-juniorijoukkueessa, ”Nalle” pelasi olympiavuonna 1952. Tahtia ei haitannut sekään, että joukkuetoverit olivat Nallea 3-4 vuotta vanhempia!

Jalkapallon lisäksi Nalle pelasi HIFK:n riveissä myös käsipalloa ja jääpalloa. Käsipallossa hän voitti Suomen mestaruuden sekä A- että B-junioreissa, omien sanojensa mukaan hyvien joukkuetovereiden ansiosta. Jalkapallo oli kuitenkin nuoren miehen ykköslaji ja Töölön Pallokentästä tuli Nallelle kuin toinen koti. Menestystä alkoi tulla varsin pian sekä joukkueen kanssa että henkilökohtaisella tasolla. Nalle voitti HIFK:n paidassa ikäluokkansa piirin mestaruuden kuusi kertaa peräkkäin (1956 – 61), ja oli tämän ohella myös ikäluokkansa piirin tekniikkamestari viisi kertaa peräkkäin. Suomen mestaruudesta pelattiin tuohon aikaan ainoastaan A-junioreissa, joten piirin mestaruudella oli huomattavasti suurempi painoarvo kuin nykypäivänä.

saassa
HIFK:n nuoret pallotaiturit. Torbjörn Wiik ylärivissä, toisena oikealta.
Pojista seitsemän oli luokkatovereita Norsenista.

– Pelaajana olin tekninen, joskin hitaanpuoleinen. Lapsena käytännössä asuin Bolliksella, ja tein pallolla kaikenlaisia temppuja. Opin myös potkutekniikan ja pystyin laukomaan molemmilla jaloilla. Tämän ansiosta pystyin helposti pelaamaan tukilinjassa molemmilla laidoilla, vaikka yleensä olin oikea tukimies (paikka vastaa nykyisin lähinnä keskikenttäpelaajaa). Vahvuuksiini kuului lisäksi pelikäsitys ja tietty rauhallisuus, vaikka minut ajettiin kentältä pari kertaa urani aikana, Nalle kertoo.

Edustusjoukkueeseen ja Suomea edustamaan

Tie kohti seuran edustusjoukkuetta ei kuitenkaan ollut aivan mutkaton, sillä HIFK oli palannut kansalliselle huipulle. Esimakua saatiin SM-pronssin muodossa 1958, ja seuraavana vuonna tähtirintojen leirissä juhlittiin Suomen mestaruutta. Kovatasoinen joukkue vilisi maajoukkuepelaajia, joten ryhmään murtautuminen oli kovan työn takana. Vuonna 1960 Torbjörn Wiik onnistui kuitenkin debytoimaan kahdella tasolla: mestaruussarjassa ja poikien maajoukkueessa.

– Itse asiassa olin päässyt pelaamaan HIFK:n edustusjoukkueessa piirisarjan pelejä jo edellisenä vuonna. Joukkueessa oli eräs puolustaja jolla oli ikää jo 31 vuotta, joten hän tuntui silloin hirveän vanhalta… kyseessä oli luonnollisesti Åke Lindman! Ensimmäisen SM-sarjaotteluni pelasin kuitenkin vasta syyskuussa 1960, Nalle Wiik muistelee.  – Vastassa oli HPS eli kyseessä oli paikallismatsi, joka varsin värikkäiden vaiheiden jälkeen päättyi tasapeliin lukemin 4-4. Pelasin vasempana tukimiehenä. Anekdoottina mainittakoon että jouduin tähän otteluun lainaamaan keskushyökkääjämme Pekka Hämäläisen kenkiä, jotka olivat kaksi numeroa liian suuret!

DDDDDD
Torbjörn Wiik (vas.) HPS-ottelussa 1960.

– Saman vuoden kesäkuussa pelasin poikien (U18) maajoukkueessa, kun kohtasimme Ruotsin. Nuorten maajoukkuetoiminta oli alkanut vasta muutamaa vuotta aikaisemmin ja otteluita oli ohjelmassa harvoin. Tästä ottelusta on jäänyt mieleen se, että jostain syystä pelasin keskustukena. Ruotsin joukkueesta voi mainita keskushyökkääjä Leif Erikssonin, joka sittemmin pelasi vuosikausia ammattilaisena Ranskassa, kertoo Nalle debyytistään sinivalkoisessa edustuspaidassa. Hämeenlinnassa pelattu ottelu päättyi Ruotsin voittoon maalein 2-5.

HIFK:n menestys jatkui ja punapaidat olivat jälleen Suomen mestareita vuonna 1961. Kyseisen kauden jälkeen joukkue kuitenkin menetti kaksi avainpelaajaa, kun puolustaja Matti Haahti ja tukimies Unto Nevalainen siirtyivät Lahden Reippaaseen. Viimeksi mainitun korvaajaksi nousi 19-vuotias Torbjörn Wiik, ja täytettävät saappaat olivat suuret: Unto Nevalainen oli A-maajoukkueen vakiokasvo, joka pari vuotta aikaisemmin oli vieläpä valittu vuoden jalkapalloilijaksi. Nuori herra Wiik otti kuitenkin päättäväisesti paikkansa joukkueessa, nousten vuosikymmenen ajaksi yhdeksi HIFK:n ehdottomista luottopelaajista.

Euroopan kentillä

Kausi 1962 ei ollut tähtirinnoille kotimaan kentillä mitään suurta juhlaa, sillä sarjan kehnosti aloittaneet hallitsevat mestarit joutuivat lopulta tyytymään seitsemänteen sijaan. Enemmän dramatiikkaa oli tarjolla kansainvälisillä kentillä, kun HIFK syyskuussa kohtasi Euroopan Cupissa (nykyisen Mestarien liigan edeltäjä) itävaltalaisen Austria Wienin. Ensimmäinen osaottelu Wienissä oli melkoinen maalijuhla ja HIFK piti isäntiä todella ahtaalla.

Carl-Magnus Ekman vei tähtirinnat johtoon jo alkuminuuteilla, ja puolen tunnin kohdalla Wienin Prater-stadion hiljeni uudestaan, kun Torbjörn Wiik tykitti hirmuisen vedon 30 metristä ylänurkkaan! Ainakin tältä osin Wiik onnistui täyttämään edeltäjänsä saappaat, sillä Unto Nevalainen oli puolestaan kaksi vuotta aikaisemmin tehnyt HIFK:n paidassa ensimmäisen suomalaismaalin eurokentillä IFK Malmön verkkoon. Wienin ottelu ratkesi vasta loppuminuuteilla, kun Austria iski kaksi maalia ja loppunumeroiksi 5-3.

Dad

 

– Pääsimme ehkä hieman yllättämään ennakkoon voitonvarmat isännät. Pelasimme aika kovaa, ja Itävallan lehdistö käyttikin meistä seuraavana päivänä nimitystä ”Holzhackern” (halonhakkaajat). Stig Holmqvist ajettiin kentältä toisella puoliajalla, tosin Stigu itse piti tuomiota täysin kohtuuttomana. Toisessa osaottelussa Olympiastadionilla emme kuitenkaan enää onnistuneet pääsemään samalle tasolle, vaan pelasimme paljon heikommin kuin Wienissä, Torbjörn Wiik harmittelee kolme viikkoa myöhemmin kärsittyä kotitappiota (0-2).

HIFK menetti kauden jälkeen jälleen kaksi tärkeää pelaajaa. Tällä kertaa lähtövuorossa olivat tukimies Stig Holmqvist ja välihyökkääjä Hannu Kankkonen, jotka värväsi riveihinsä Suomensarjaan pudonnut HJK. Näistä menetyksistä huolimatta kausi 1963 sujui HIFK:lta varsin hyvin. Kiffenistä tähtipaitaan palannut hyökkääjä Juha Lyytikäinen viimeisteli 16 maalia, ja oli mestaruussarjan maalikuningas. Torbjörn Wiik antoi tukimiehen tontilta hyvää taustatukea viiden maalin edestä. HIFK sijoittui neljänneksi, ja pronssimitalit nappasi turkulainen ÅIFK yhden ainoan pisteen erolla. Seurajoukkueen lisäksi Wiik kuului vuosina 1962-63 nuorten (U21) maajoukkueen vakiokokoonpanoon, toimien myös joukkueen kapteenina.

– Eniten on jäänyt harmittamaan Turussa pelattu nuorten maaottelu Ruotsia vastaan. Hallitsimme ottelua selvästi ja meillä oli hyviä maalintekopaikkoja vaikka kuinka paljon, mutta ne kaikki hukattiin, rangaistuspotkua myöten! Hävisimme sitten lopulta sen ottelun (0-2). Kesällä 1963 olin lisäksi A-maajoukkueen matkassa varamiehenä, kun Suomi kohtasi Neuvostoliiton olympiakarsinnassa. Pelaamaan en päässyt, mutta kokemus oli silti hieno, muistelee Torbjörn Wiik maajoukkueen Kieviin suuntautunutta pelireissua.

Vastatuulta

Helsinkiläinen jalkapallo eli kukoistuskauttaan 1950-luvun puolivälistä eteenpäin. Mestaruussarjassa pelasi parhaimmillaan viisi stadilaisjoukkuetta. Suomen mestaruutta pääsivät juhlimaan Kiffen (1955), HPS (1957), HIFK (1959 ja 1961) sekä HJK (1964). Yksi osoitus tuon ajan elinvoimasta oli Allianssi, helsinkiläisten jalkapalloseurojen yhteenliittymä, joka pelasi näytösotteluita ulkomaalaisia huippujoukkueita vastaan suurten yleisömäärien edessä. Vähitellen stadilaisten tähti alkoi kuitenkin himmetä. Pallo-Pojat putosi Suomensarjaan 1961, HJK seurasi perässä 1962 nousten tosin välittömästi takaisin. Kiffen ja HPS putosivat vuorostaan syksyllä 1964, ja myös HIFK ajautui laskusuhdanteeseen.

JAHUU
Vanhat joukkuetoverit Torbjörn Wiik (vas.) ja
Hannu Kankkonen, nyt Allianssin paidassa 1965.

– Yksi syy heikompaan menestykseen oli luonnollisesti se, että menetimme reilun vuoden aikana neljä maajoukkuetason pelaajaa. Toinen syy oli että valmennukseen ei panostettu tarpeeksi. Kaudesta 1963 lähtien valmennusvastuussa oli maalivahtimme Anders Westerholm. Ei millään pahalla ”Anttia” kohtaan, hän oli loistava veskari, mutta valmentajan ja maalivahdin yhdistelmä ei yksinkertaisesti ole paras mahdollinen. Tilanne ei tietenkään ollut Antin syytä, seurajohdon vastuulla tällaiset asiat ovat, Nalle Wiik toteaa.

Kaudella 1964 HIFK sijoittui kuudenneksi. Seuraavan vuonna tähtirintojen sijoitus parani pykälällä, mutta putoamisviiva jäi huipputasaisessa sarjassa enää kahden pisteen päähän. Syksyllä 1966 HIFK joutui lopulta kokemaan saman kohtalon kuin paikalliskilpailijansa, eli putoamisen Suomensarjaan. Torbjörn Wiikille kausi oli ristiriitainen, sillä hän pelasi kesäkuussa 1966 uransa ainoan B-maaottelun Ruotsia vastaan.

– Aika hyvin taisi mennä, sillä ruotsalaiset lehdet ihmettelivät seuraavana päivänä, miksi Torbjörn Wiik ei pelaa Suomen A-maajoukkueessa! Tuollaisia asioita on itse vähän vaikea arvioida, mutta sillä kaudella tosiaankin olin aika hyvässä kunnossa. Mutta HIFK:n kausi sujui heikosti, ja putoamisemme varmistui viimeisellä kierroksella. Voitimme itse OTP:n selvin lukemin (6-1) mutta se ei riittänyt, kun mestaruuden jo varmistanut KuPS hävisi samaan aikaan VPS:lle. Niinpä VPS pysyi edellämme ja säilyi sarjassa yhden pisteen turvin, Nalle muistelee tähtirintojen synkkää syksyä.

Putoamisen jälkeen oli lähellä, että Torbjörn Wiik olisi jatkanut pelaajauraansa Ruotsissa. Siihen aikaan hyvin harva suomalainen pelasi jalkapalloa ulkomailla. Useampikin ruotsalainen seura osoitti kiinnostustaan, mutta siirto ei lopulta koskaan toteutunut. Vielä 1960-luvulla nimittäin ainoastaan Ruotsin kansalaiset saivat pelata Allsvenskanissa, eikä Nalle ollut kiinnostunut alemmista sarjatasoista. Allsvenskan avautui ulkomaalaisille pelaajille vasta kaudella 1974.

DAdaD
Tilannekuva ottelusta HIFK-Kiffen 1962. Keskellä Torbjörn Wiik,
vasemmalla tähtirintojen Kari Selin, oikealla Stig Holmqvist.

Uuteen nousuun

HIFK vietti Suomensarjassa kolme kautta. Tähtirinnat sijoittuivat omassa lohkossaan neljänneksi sekä 1967 että 1968, mutta paluu mestaruussarjaan ei ollut lähelläkään. Tähän asiaan oli kuitenkin tulossa muutos. HIFK:n jalkapallon uudeksi puheenjohtajaksi oli syksyllä 1967 valittu Helge Jansson, ja vähitellen alkoikin tapahtua. HIFK vahvisti rivejään uusilla pelaajilla ennen kautta 1969. Heistä nimekkäin oli Tommy Lindholm, TPS:n maalikuningas ja maajoukkuehyökkääjä. Tulokkaita riitti muutenkin ja lisäksi vanha tuttu Matti Haahti palasi Lahden Reippaasta tähtirintoihin. Valmennusvastuun otti Aulis Huttunen, joukkueen pitkäaikainen puolustaja.

– Nostan hattua Helge Janssonille siitä työstä mitä hän teki HIFK:n eteen. Hänhän oli taustaltaan yksityisyrittäjä, eli tottunut tekemään päätökset itse, joten yhteistyö hänen kanssaan ei aina ollut helppoa. Mutta hän oli tarmokas ja aikaansaava johtaja, juuri sellainen mitä seura tarvitsi. Ilman Janssonin työpanosta HIFK tuskin olisi noussut takaisin huipulle, Nalle arvioi.

Vahvistunut HIFK voitti Suomensarjan itälohkon ylivoimaisesti kaudella 1969. Tämä ei kuitenkaan vielä riittänyt nousuun, vaan edessä oli karsintasarja yhdessä kolmen muun Suomensarjan lohkovoittajan kanssa. Karsintasarja oli huipputasainen, sillä viiden kierroksen jälkeen kaikki joukkueet olivat tasapisteissä ja vain kaksi parasta nousisi mestaruussarjaan. Kaikki ratkeaisi siis vasta viimeisellä kierroksella. HIFK sai vastaansa Tampereen Pallo-Veikot…

– Ennen karsintasarjan alkua olimme selviä ennakkosuosikkeja ja moni kuvitteli että HIFK nousee leikiten. Mutta toisin kävi, hävisimme heti ensimmäisen pelin Kemin Innolle. Loputkin matsit olivat tiukkoja ja jännittäviä. Viimeisellä kierroksella oli sitten pakko voittaa TPV. Stadikalla oli yli 4.000 katsojaa, vaikka ottelu pelattiin arkipäivänä ja työaikana. Voitimme niukasti 1-0 Matti ”Roto” Paatelaisen maalilla. Paluu mestaruussarjaan oli meille iso juttu ja nousua juhlittiinkin todella perusteellisesti, Nalle muistelee.

DFGSDFSG
HIFK:n SM-hopeajoukkue 1971. Torbjörn Wiik alarivissä vasemmalla.

Noususuhdanne jatkui myös mestaruussarjassa: HIFK otti SM-pronssia 1970 ja SM-hopeaa 1971. Nämä olivat tähtirintojen ensimmäiset mitalisijat vuoden 1961 mestaruuden jälkeen. Jälkimmäisellä kaudella Suomen mestaruuden nappasi TPS, vain yhden pisteen erolla punapaitoihin. HIFK palasi myös Euroopan kentille syksyllä 1971 kohdaten UEFA-cupissa (nykyään Eurooppa-liiga) norjalaisen Rosenborgin. Tie nousi kuitenkin pystyyn, sillä Rosenborg oli parempi yhteismaalein 0-4.

– Asiaa ei tullut ajatelleeksi silloin kun itse pelasi, mutta kyllähän meillä oli hyvä joukkue. Kaikki pelaajat olivat tasokkaita, toteaa Torbjörn Wiik, joka itse pelasi likipitäen täydet minuutit HIFK:n kahdella viimeisellä mitalikaudella.  – Pakko tosin myöntää että noista Rosenborg-peleistä ei ole jäänyt mieleen juuri mitään. Sellaisen yksityiskohdan muistan että Arsenal pelasi samaan aikaan Euroopan Cupin ottelun Norjassa, ja törmäsimme heihin Oslon lentokentällä. Mainittakoon myös että Rosenborgin keskushyökkääjänä pelasi Björn Wirkola, joka oli myös huipputason mäkihyppääjä (kaksi MM-kultaa 1966).

Kohtalon kausi

Pronssin ja hopean jälkeen HIFK:lla ei luonnollisesti ollut muuta tavoitetta kuin Suomen mestaruus, joka oli määrä voittaa sopivasti seuran 75-vuotisjuhlien kunniaksi. Torbjörn Wiik puolestaan valmistautui viimeiseen kauteensa, sillä hän oli päättänyt lopettaa pelaajauransa kun 30 vuotta tulee täyteen. Kausi alkoi hyvin, sillä viidennellä kierroksella HIFK voitti paikallisottelussa HJK:n ja oli sarjassa toisena. Tämän jälkeen alkoi kuitenkin tappioputki, ja kesäkuusta alkaen tähtirinnat ottivat vain neljä voittoa 17 ottelussa. Kausi 1972 päättyi putoamiseen, ja sen jälkeen ei HIFK:ta enää ole ylimmällä sarjatasolla nähty. Mitä tapahtui?

– Omasta mielestäni joukkue oli jotenkin liian hajanainen, emme hitsautuneet kunnolla yhteen ja joukkuehenki ei ollut tarpeeksi vahva. Valmentajia on tietysti aina helppo syyttää. Aulis Huttunen ja Nils-Erik Wilen omasivat vankan pelaajataustan eli kyllähän he jalkapalloa osasivat, mutta kummallakaan ei ollut valmentajan koulutusta, joten heidän oli varmaankin vaikea käsitellä tilannetta.

DFHDF
Kuva ottelusta HIFK – Lahti-69 kesäkuussa 1972.

– Itseltäni taas meni olkapää sijoiltaan jo keväällä, enkä suostunut menemään leikattavaksi koska toipuminen olisi kestänyt liian kauan. Niinpä olkapää teipattiin ennen jokaista ottelua, ja leikattiin vasta kauden jälkeen. Tämä oli tietysti aivan väärä päätös, minun olisi vain heti pitänyt hoitaa itseni kuntoon ja malttaa olla sen aikaa pois kentältä. Ei minun olkapääni tietenkään mitään ratkaissut, mutta tämä osoittaa että virheitä tekivät kaikki, niin pelaajat kuin valmentajat.

– Kauden alkaessa olimme mestarisuosikkeja. Mutta kun ongelmat alkavat kasaantua, on kurssia vaikea oikaista. Tänä päivänä asia ratkaistaisiin vaihtamalla valmentajaa mutta 1970-luvulla niin ei ollut tapana tehdä. Ja on mahdotonta sanoa, olisiko meidän tapauksessamme valmentajan vaihtamisesta varmasti ollut apua. Sitä voi jossitella loputtomiin, toteaa Torbjörn Wiik.

Mutta vaikka Torbjörn Wiik täytti 30 vuotta syksyllä 1972 ja ura huipputasolla oli ohi, ei jalkapallon pelaaminen sittenkään loppunut kokonaan.

– Olin muuttanut Kauniaisiin muutamaa vuotta aikaisemmin, ja Ove Rehn houkutteli minut Grankulla IFK:n kakkosdivarijoukkueeseen pelaamaan. Siellä meni sitten vielä pari vuotta jäähdytellessä. Vähän turhaa se kyllä siinä mielessä oli, että olin jo päättänyt lopettaa pelaamisen. En koskaan kysynyt isältäni mitä mieltä hän oli siitä että siirryin Graniin, mutta tuskinpa hän kovin tyytyväinen oli!

– Perheellämme taitaa muuten olla jonkinlainen ennätys, sillä meillä on IFK-laisia viidessä eri sukupolvessa, vaikkakin eri seuroissa. Isoisäni toimi Vasa IFK:n puheenjohtajana 1900-luvun alussa, isäni ja minä teimme uramme HIFK:ssa, kun taas poikani ja pojanpoikani ovat pelanneet Grankulla IFK:ssa, Nalle kertoo.

Kohokohtia ja tärkeitä henkilöitä

Torbjörn Wiik kuului HIFK:n vakiokokoonpanoon yhdentoista kauden ajan (1962 – 72). Häneltä jäi hyvin harvoin pelejä väliin, ja kolmesta Suomensarjan kaudesta huolimatta Wiik ehti pelata 173 ottelua mestaruussarjassa. Maalinteossa hän onnistui 12 kertaa. Ainoastaan maalivahti Anders Westerholm on pelannut enemmän SM-sarjan otteluita (225) HIFK:n tähtipaidassa kuin Torbjörn Wiik. Mutta mitä herra Wiik itse pitää pelaajauransa kohokohtina?

DFSDSF
Nousua juhlimassa Matti Haahti (vas.), Trygve Wahlbeck, Tommy Lindholm,
Helge Jansson, Esko Pirttijärvi ja Torbjörn Wiik.

– Paluu mestaruussarjaan 1969 oli kyllä hieno kokemus, tunnelma ja jännitys olivat aivan omaa luokkaansa. Erityisen hyvältä nousu tuntui siksi, että olin itse ollut mukana kokemassa putoamisen kolme vuotta aikaisemmin. Oli hienoa tulla takaisin! Euroopan Cupin ottelu Austria Wieniä vastaan 1962 kuuluu luonnollisesti myös urani kohokohtiin. Ja totta kai mieleen on jäänyt kausi 1959, jolloin ensimmäistä kertaa pääsin HIFK:n edustusjoukkueeseen pelaamaan piirinsarjan otteluita. Joukkuehan oli kivikova, sen vuoden Suomen mestari.

– Henkilökohtaisesti parhaan kauteni pelasin 1966, vaikka en A-maajoukkueeseen päässytkään. Minut oli pari vuotta aikaisemmin valittu maajoukkueryhmään, mutta jäin pois koska opintoni olivat loppusuoralla ja olin juuri valmistumassa. Sitä ei Olavi Laaksonen (silloinen päävalmentaja) tainnut oikein katsoa hyvällä, etenkään sen jälkeen kun huomasi että olin samaan aikaan kuitenkin käynyt pelaamassa HIFK:n ottelun Lahdessa! Olinkin aika yllättynyt, kun minut vielä 1970 valittiin A-maajoukkueeseen varamieheksi Norjaa vastaan, mutta pelaamaan en päässyt silloinkaan.

Tärkeitä IFK-henkilöitä muistellessa nousee kaksi nimeä esiin.

– Eniten minun on kiittäminen Helge Janssonia. Olisi ollut ikävää lopettaa pelaajaura Suomensarjassa, ja Helgen ansiosta sain vielä mahdollisuuden pelata mestaruussarjassa. Tietysti myös isäni Roland Wiik on merkinnyt minulle paljon, hänen ansiostaan kasvoin IFK-laiseksi.

HAHAH
Vanha pelimies Väinämöisen kentällä heinäkuussa 2013.

Still going strong

Kuten jo tämän artikkelin alussa mainittiin, Torbjörn Wiik on säilyttänyt yhteytensä sekä HIFK:hon että moneen entiseen joukkuetoveriinsa myös aktiiviuransa jälkeen. Nalle käy säännöllisesti edustusjoukkueen kotiotteluissa, ja keväällä hänet valittiin HIFK:n seniorijaoston rahastonhoitajaksi. Myös pallo tottelee Nallea edelleen, vaikka 70 vuotta tuli täyteen jo toissavuoden syksyllä.

Väinämöisen kentän uuden tekonurmen avajaisia juhlittiin viime heinäkuussa, ja sen kunniaksi pelattiin HIFK:n ja Kiffenin ikämiesten välinen ottelu. Tuossa ottelussa tähtirintojen kapteenina toimi Torbjörn Wiik. Hän pukee ylleen punaisen tähtipaidan Väiskillä jälleen ensi viikon perjantaina, jolloin kyseessä on 70-vuotiaiden epävirallinen SM-turnaus. Varmaa on myös se, että Torbjörn Wiik on paikalla muutamaa tuntia myöhemmin, kun HIFK vuosikymmenien tauon jälkeen pelaa jalkapallo-ottelun Olympiastadionilla!

 

Kuvat: HIFK, Torbjörn Wiik, Kuriren